Lahjoita
Tekstikoko Font size smaller Font size normal Font size bigger

Lasikasvot

Koko lapsuus tuntui epävarmalta eikä tulevaisuuteen ollut uskoa. Muut lapset koulussa odottivat lomia ja viikonloppuja, minä en, sillä tiesin vanhempieni juovan. Pelkkä ensimmäisen kaljapullon avaamisen ääni sai minut varuilleen. Tiesi että tänä yönä ei riitelyltä ja huudolta saa nukutuksi. Pelkäsi kuinka humalassa vanhemmat ovat, hakkaako isä äidin ja pitäiskö lähteä karkuun pimeään ulos pelottavaan naapurustoon. Lapsuuden elin kuin peura joka on jännittynyt ja valmiina lähtemään karkuun leijonaa. Koskaan ei siis henkisesti ollut levollinen, turvattu tai onnellinen olo koska kaikki piti salata ja pelätä milloin seuraavan kerran juovat.

Vanhempien juomisella on ollut suuri vaikutus koko elämääni. Koko lapsuuden olin arka, en luottanut kehenkään ja pelkäsin ihmisiin tutustumista. Lisäksi olen kärsinyt masennuksesta, ahdistuksesta ja paniikkikohtauksista. Nykyinen onnellinen ja alkoholiton elämä aviomieheni kanssa ja hänen rakastavan sukunsa kanssa ovat auttaneet haavojen parantumisessa samoin kuin terapiakin.

Vanhempien alkoholin käytön ei tarvitse olla alkoholismin tasolla. Jo parin saunakaljankin jälkeinen käytös voi vaikuttaa lapseen arpeuttavasti, koska varsinkaan pieni lapsi ei ymmärrä miksi näin tapahtuu. Toisaalta lapset vaistoavat kaiken mitä kotona tapahtuu ja siksi ahdistuvat. Välillä halusin kuolla kun olin lapsi, koska en kestänyt elämää ja en nähnyt tulevaisuudessa toivoa, että elämä muuttuisi. Nykyään ajattelen että voisin paljon paremmin jos sosiaalihuolto olisi ottanut minut muualle pois perheestäni ja siitä helvetistä.

Isosiskoni kanssa olimme aina pimeiden saunanlauteiden alla piilossa humalaista isää. Hän suojeli minua ja juoksimme aina yhdessä turvaan. Perheidylliä piti esittää, joten en saanut puhua kenellekään kotioloista. Ala-asteen opettajan kannustus kuitenkin kantoi pitkälle, tuntui että joku välittää. Myös kavereiden luona kylässä sain tuudittautua hetkeksi turvallisen ja rakastavan perheen elämään ja haaveilla, kuinka joku adoptoisi minut pois.

Olen jo 25. Isäni kuoli kun olin 16. Tämä oli tietyllä tapaa helpotus sillä perheväkivalta jäi pois elämästäni. Äitini juo vielä, mutta näin ”aikuisena” olen psykologin avulla asettanut rajat. En näe äitiäni kun hän on humalassa ja olen sanonut etten vastaa puheluihin jos hän on juonut.