en | sv | fi

Tehdään yhdessä lapsuusmuistoista parempia


Tehdään yhdessä lapsuusmuistoista parempia

header menu

Olet täällä



Olet täällä

Näin sen koen: lasinen lapsuus työelämässä

Olen 30-vuotias nainen. Äitini oli yksinhuoltaja ja alkoholisti. Hän rakasti meitä kolmea lasta. Äiti oli kiltti ja hyvä ihminen mutta oman lapsuutensa traumatisoimana hän alkoholisoitui. Äiti menehtyi vuonna 2004. Olen käsitellyt lapsuuteni kokemuksia terapian ja vertaistuen avulla ja koen päässeeni yli vaikeimmista ajoista. Olen oppinut arvostamaan ja kunnioittamaan itseäni. Vanhemman alkoholinkäyttö lapsuudessa on kuitenkin vaikuttanut elämääni ja lapsuuden kokemukset vaikuttavat myös käyttäytymiseen aikuisena työelämässä.

Työelämässä keskeisimpinä haasteina minulle ovat olleet kiltteys, tunnollisuus, omien rajojen ja oikeuksien tunnistaminen ja puolustaminen sekä pyrkimys täydellisyyteen. Myös epäonnistumisen ja riittämättömyyden pelko on varjostanut työssä jaksamista.

Uskon, että lapsuudessa minulle kehittyi kyky lukea tai aistia ihmisten tunnetiloja. Äidin ja tämän miesystävän välille riita saattoi puhjeta koska vain ja opin lukemaan varoittavia merkkejä. Tästä kyvystä ”lukea ihmisiä” on myös hyötyä. Esimerkiksi työskennellessäni aulapalvelussa, osasin lähes aina päätellä aulaan saapuvan asiakkaan eleistä ja olemuksesta tulisiko asiakasta teititellä vai ei. Aistin helposti jännitteet ihmisten välillä. Tällainen herkkyys ihmisten kanssa auttaa pärjäämään työssä erilaisten ihmisten kanssa.

Nykyisin toimin viestinvälitys- ja logistiikka-alalla työnjohtotehtävissä. Esimieheni näkivät minussa potentiaalia, itse en sitä aluksi itsessäni nähnyt. Haluan kuitenkin kehittyä ja itselleni on tärkeää että koen tekemäni työn mielekkäänä. Otin vastaan minulle tarjotun esimiestehtävän sijaisuuden. Sijaisuuden kesto on noin 6 kk, tuona aikana näkisin onko minusta esimiestehtävään.

Sijaisuuden alussa latasin itselleni suuret tavoitteet. Vaikka perehdytys ei mielestäni ollut riittävää, vaadin itseltäni samaa tai vielä parempaa osaamista kuin vuosia esimiestehtävissä olleilta kollegoiltani. Halusin saavuttaa kaikki annetut tavoitteet täydellisesti ja suoriutua työstä paremmin kuin koskaan. Aluksi en osannut delegoida töitä, vaan tein omien vanhojen työtehtävieni lisäksi esimiestyöt. Päivät venyivät pitkiksi. Muutaman kuukauden kuluttua huomasin, etten vapaa-ajallakaan kykene irtautumaan työstä. Työ oli mielessä öisinkin. Tuntui etten voi mitenkään selvitä työstäni.

Avopuolisoni huomasi uupumukseni ja hän oli huolissaan. Koin syyllisyyttä, tunsin etten selviä työstä ja kuormitan kumppania. Pelkäsin kertoa uupumuksesta kenellekään, mutta oli selvää että tilanteeseen oli tultava muutos. Kävin työterveyslääkärillä ja työpsykologilla. Koin että tärkein muutos on kuitenkin tapahduttava omassa ajattelussani ja omassa suhtautumisessani työhön. Sairausloma vain siirtäisi ongelmaa jos tilanne työpaikalla ei muutu. Päätin keskustella tilanteesta esimieheni kanssa.

Ennen keskustelua koin häpeää ja pelkäsin että tilantesta kertominen ja avun pyytäminen on merkki heikkoudesta ja osoitus siitä, etten kykene työtehtävään. Keskustelu kuitenkin auttoi muuttamaan tilannetta, koin saavani tarvitsemaani tukea. Keskustelu auttoi myös muuttamaan omaa suhtautumistani työhön. Minulle avun pyytäminen ja sen vastaanottaminen oli kasvun ja oppimisen paikka.

Tunnollisuus ja täydellisyyden tavoittelu ovat kuitenkin edelleen haasteena. Pitäisi muistaa että apua saa ja pitää pyytää. Kaikesta ei tarvitse selvitä yksin eikä kaikkea tarvitse kestää. Jokainen tarvitsee jossakin vaiheessa tukea ja neuvoa. Avun vastaanottaminen ei ole heikkoutta.

Kirjoittaja Tanja on Lasinen lapsuus -ryhmän käynyt kokemusasiantuntija

 

 

×