Hyväntahdonpuu

kuusenoksa

 

Äitini oli yksinhuoltaja ja alkoholisti. Hän menehtyi vuonna 2004. Hän oli kuitenkin mielestäni mitä vilkkaimman mielikuvituksen omaava kiltti ihminen. 
Ollessani ehkä viiden vanha, kävelimme äidin ja koiriemme kanssa pimenevässä talvisessa illassa. Siihen aikaan ulkovaloja tai koristevaloja ei juuri ollut tai ei ainakaan tuolla hieman syrjemmässä missä asuimme. Eräässä pihassa kuitenkin puuhun oli ripustettu lämmintä valoa hohtavat ulkovalot. 

"Näetkö tuon puun?", äiti kysyi ja osoitti valaistua puuta.
"Joo!", huudahdin riemuissani.
"Se on hyväntahdonpuu. Vain hyvät ihmiset näkevät sen", äiti sanoi.
Olin mielissäni ja katsoin silmät suurina kaunista puuta. Hetken aikaa koin olevani hyvin erityinen. Halusin uskoa että tosiaan vain hyvät ihmiset näkevät saman kuin me äidin kanssa nyt. 

Äiti teki talvella meille lumesta oikean hevosen kokoisia lumihevosia. Suojasäällä äiti valmisteli meidät lapset yöpuulle ja lähti itse ulos ämpärin kanssa hevosen pohjaa valmistamaan. Pohja piti saada valmiiksi ennen kun yöllä pakastuu.

Seuraavana päivänä alkoi veistäminen. Äiti oli ikänsä ollut hevosten kanssa tekemisissä ja rakasti niitä suuresti. Valmiista lumihevosesta tuli todella hieno!
Meillä oli varastossa Suomen armeijan vanhat suitset sekä satula ja lumihevosesta tuli niin vankka, että sille saattoi pukea nuo oikeat varusteet. Saimme nousta lumihevosen selkään ja leikkiä sillä. 

Yhä tänäkin päivänä, ikävien uutisten ja raskaiden aikojen lomassa heittäydyn hetkeen. Juuri nyt olen erityinen kun näen jotakin kaunista, kauniin puun, maiseman, taulun, mitä vain. 

Kaiken epätietoisuuden ja kurjien uutisten keskellä on kuitenkin paljon hyvää. Se pitää vain nähdä. 

 

Kirjoittaja: kokemusasiantuntija Tanja