"Niin kuin mitään ei olisi tapahtunut"

Nimimerkki Rikkinäisestä ehjäksi kirjoitti meille kuolleiden muistopäivän alla Siru-blogin elämästä itsetuhoisen äidin kanssa. Ja toivon syntymisestä.

"Minun lapsuuttani ja nuoruuttani varjostivat äitini alkoholismi ja mielenterveysongelmat. Olin 14 -vuotias, kun ensimmäisen kerran heräsin keskellä yötä siihen, että äitini yritti itsemurhaa. Lapsuuteni päättyi siihen. Minusta tuli kiltti ja näkymätön tyttö, joka teki kaikkensa, että kukaan ei saisi tietää mitä meillä kotona tapahtui.  

En koskaan syyttänyt itseäni äitini juomisesta, mutta koin hyvin vahvasti, että minun vastuullani on, että hänen ei kuole. Itsemurha-yrityksiä oli lukuisia. Joka kerran jälkeen minä menin seuraavana päivänä kouluun niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.  

Äitini kuoli 15 vuotta sitten. Tällä kertaa kukaan ei ehtinyt estämään. Kuusi viikkoa hänen kuolemansa jälkeen sain tietää olevani raskaana. En surrut hänen kuolemaansa, vaan keskityin tulevaan lapseeni ja elämäni oli muutenkin kovin kiireistä. Tietoisesti en paennut mitään - elämä vain meni niin, ajattelin. 

Ollessani parikymppinen vannoin, että minun lapseni ei koskaan tule kokemaan samaa kuin minä. Siitä lupauksesta olen pitänyt kiinni. Minulle on ollut valtavan tärkeää, että lapsellani on turvallinen koti, missä saa näyttää tunteita ja jossa ei tarvitse pelätä. Halaan häntä ja kerron, että hän on täydellinen juuri sellaisena kuin on.  

Olen käsitellyt lapsuuttani yli 20 vuotta. Mutta vasta viime vuosina myös tunnetasolla. Kun luin äitini ruumiin avaus -raporttia ilmeenikään ei värähtänyt. Tunteet nousivat pintaan vasta terapian myötä. Itkin sen pienen tytön puolesta, joka oli joutunut elämään vuosia jatkuvassa pelossa ja kasvamaan ihan liian varhain aikuiseksi.  

Eniten lapsuuteni on vaikuttanut varmasti ajatusmaailmaani. Olen ollut erittäin ankara itseäni kohtaan. Trauma-oireita kannan edelleen kehossani.  Olen ruoskinut itseäni, vaikka keho ja mieli on huutanut lepoa. Terapian myötä olen oppinut armollisuutta itseäni kohtaan, ymmärtänyt miten trauma on vaikuttanut mieleeni ja kehooni. Tie ei ole ollut helppo ja edelleen sitä harjoittelen, mutta se on ehdottomasti kannattanut.  

Alkoholisti-perheiden lapsista ei 90-luvulla puhuttu. Se oli tabu. Kun soitin äidilleni ambulanssia keskellä yötä, ensihoitajat eivät koskaan kysyneet miten minä voin. Jos joku kysyi, valehtelin että hyvin. Totta kai. On hienoa, että nykyään meille lasisen lapsuuden eläneille on apua tarjolla. Meitä on tässä maassa valitettavan paljon.

 

Ole hiljaa. Älä tunne. Älä näy.
Suorita. Sinun on pakko jaksaa.
Sinun vastuullasi on että Äiti ei kuole.
Ettei onnistu itsemurhassaan.
Juokse.
Tämä on sinun osasi. Sinulla ei ole oikeutta väsyä.
Joka tunti ja sekunti sinun tulee olla valmiina. Estämään äitisi itsemurha.
Lopulta kuitenkin väsyt ja uskallat alkaa hengittämään.

Äiti on kuollut."

nimimerkki Rikkinäisestä ehjäksi


kuva: Janne Takala