Paluu lapsuuden metsään

Hankimme koiranpennun viime kesänä. Pentu kasvaa hurjaa vauhtia ja tarvitsee koko ajan enemmän liikuntaa ja virikkeitä. Kasvoin lapsuuteni erään metsän reunassa. Koska tuo samainen metsä sijaitsee varsin lähellä nykyistä kotiani, päätin mennä koirani kanssa sinne.
 
Pienen ajomatkan jälkeen alkoi näkymään tuttuja maisemia. Osa taloista näytti samalta kuin silloin, kun olin pieni. Hieman ränsistyneempiä vain.
Noustiin autosta ja lähdettiin kävelemään tuttua polkua. Koira sai kirmailla vapaana ja se kävi nuuskuttelemassa kanervapensaita ja tutkimassa isoa kiveä. Ollessani pieni, tuo samainen kivi näytti valtavan isolta.
 
Ohitettiin kaatuneita puita ja kallioita. Näitä samoja polkuja kävelin äitini kanssa ollessani pieni. Ehkä tuo nyt jo melkein lahonnut puu oli silloin ollut pystyssä kun vielä pienin jaloin taapersin äidin perässä polkuja keväällä, kesällä ja syksyllä. Lapsuudenkodissani oli myös koiria, joten koirat juoksivat mukana silloinkin metsälenkeillä.
 
Äitini oli kova sienestämään ja marjastamaan. Hän opetti minutkin tunnistamaan suppilovahveron, kanttarellin, haaparouskun, mustatorvisienen, karpalon, puolukat ja mustikat. Kävellessämme polkua eteenpäin muistan, kuinka pienenä minusta oli toisinaan tylsää metsäretkillä, kun en malttanut keskittyä marjojen keruuseen. Silloin äiti keksi tarinoita viikingeistä tai peikoista. Kuinka viikingit olivat tavanneet pitää kylän kokouksia ison kiven juurella, tai että viikinkilapsien koulua pidettiin suuren kuusen alla. Intouduin pienenä itsekin keksimään tarinoita ja melkein näin silmissäni vilkkaan viikinkikylän. Vielä tänä päivänäkin huomaan ajattelevani toisinaan esimerkiksi nähdessäni suuren sammalpeitteisen lammikon ”liekö tuossa ollut muinoin peikkojen kylpylä”.
 
Polkua kulkiessani tulee kumman kaihoisa olo. Mieleen tulee paljon hyviä muistoja lapsuudesta yhdessä äidin kanssa. Hieman surumielisyyttä siitä, että asiat menivät siten kun lopulta menivät. Ikäväkin, onhan äiti kuollut jo kauan sitten.

Tuossa metsässä kulkiessa menneisyys ja nykyhetki kuroutuvat yhteen. Mielessä on muistot, mutta samalla kävellessäni koirani kanssa syntyy koko ajan uusia muistoja. Lohdullista ja samalla kaunista, että vaikkei äitiä olekaan enää mahdollista täällä maan päällä tavata, voin aina mennä tuonne metsään kävelylle.
 
Metsälenkin lopulla vedän keuhkot täyteen raikasta ilmaa. Sellainen olin silloin, tällainen olen nyt. Levollinen ja raukea olo valtaa mielen ja koirakin vaikuttaa tyytyväiseltä lenkin jälkeen.

 

Blogin kirjoittajan lapsuutta väritti vahvasti äidin haasteet alkoholin kanssa, mutta matkalla on myös paljon valon säteitä, joita hän haluaa kirjoituksellaan jakaa muillekin.