Siruja: Äitienpäivät

Äitienpäivät

Muisto lapsuudesta hotellin varasängyltä, aamun sarastaessa. Heräät käytävästä kantautuvaan naisen itkuun ja huutoon. Tunnistat sen äidiksesi. Hätäännyt. Höristät korviasi kuullaksesi mitä käytävässä oikein tapahtuu. Äidille puhuu mies. Rauhallisella äänellä. Koittaa maanitella äitiä jaloilleen ja menemään nukkumaan. Saa kuulemma hävetäkin. Mielikuvasi lattialla rimpuilevasta naisesta ympäripäissään ei ole mairitteleva. Vieläkään. Hätäännyksesi vaimenee. Sisältä kumpuava ärtymys jää huolen alle, pärjääkö äiti?

Aamulla heräät veljesi kanssa ja supattelette missä äitienpäivälahjat ja -kortit ovat. Koitat jättää aamuyön tapahtumat ajatuksistasi. Ajattelet, että tänään on kuitenkin äitienpäivä! Tänään juhlitaan äitiä. Hiivitte veljen kanssa äidin puolelle petiä ja laulatte paljon onnea vaan nukkuvalle naishahmolle, joka raottaa hieman silmiään ja hymyilee, mutisee kiitoksen, ottaa lahjat ja laittaa ne yöpöydälle, sanoo avaavansa ne myöhemmin.

Sitten menet veljesi kanssa avaamaan telkkarin ja odottelette siinä, että krapulaiset vanhemmat heräävät jossain kohtaa…

Muistot teinivuosilta äitienpäivästä. Ei sellaisia olekaan. En muista meidän viettäneen sitä. Koska äiti oli viikonloppuisin poissa. Baarireissut venähtivät pitkille jatkoille. Jos jalat olivat kotiin asti kantaneet sunnuntaiaamun puolella, nukkui vanhalle viinalle haiseva nainen krapulaansa.. Teennäisiä hyvää äitienpäivää-toivotuksia hänen herättyään. Siinäpä se.

Oman ensimmäisen äitienpäiväni muistan aina. Olin esikoiseni kanssa päässyt juuri laitokselta. Sunnuntaina vieraaksemme saapui äitini, sisarukseni ja isovanhempani. Kaikki sylittelivät poikastani, olimme onnellisia. Minä olin onnellinen. Kevyttä puheensorinaa, kakkua ja kahvia, pienen ihmistaimen ihmettelyä. Valokuvia useamman sukupolven istuessa samalla sohvalla. Mukavia muistoja, joita muistella.

Poikaseni ovat kiikuttaneet minulle vuosien saatossa monet kahvit ja aamupalat vuoteeseen kera korttien ja lahjojen äitienpäivinä. Olen kuunnellut sängystä heidän touhuamistaan keittiössä, supatteluja ja kiherryksiä. Esittänyt jokaikinen kerta herääväni heidän onnentoivotuksiinsa. Kyynelehtinyt ja ollut sydänjuuriani myöten onnellinen poikasistani. Kaapannut heidät kainalooni sänkyyn ja siinä ollaan sitten rötväilty. Otettu selfiet ja lähetetty mummuille tekstarilla.

Näin aikuisena olen istunut useana äitienpäivänä ryhmäterapiaringissä. Ne on vaan sattuneet sille päivälle. Olen aina ajatellut, että ei se sattumaa ole ollut. Aina en ole äidistäni siellä puhunut, mutta päivä on kirvoittanut useasti hyviin työskentelyihin, kieltämättä.

Kauan koitin muistaa äitiäni kortein ja lahjoin. Syämmestäni ne hälle annoin, mutta aina siinä on ollut läsnä jotain teennäistä. Muut juhlivat aidosti ja kehuvat kilvan maailman tärkeimpiä ja rakkaimpia äitejään. Koen vahvaa ulkopuolisuuden tunnetta. Koska meillä ei ole normaalit välit, ja nämä hetket korostavat sitä. Räikeällä yliviivaustussilla ja huutomerkillä.

Nyt poikaseni alkavat olla aikuisuuden kynnyksellä, äitienpäiväni ovat jälleen murroksessa. Aika näyttää millaisiksi ne muovautuvat. Toivon, että äitienpäivä voisi meillä olla milloin vain.

Muutenkin toivon sen olevan niin, ettei tuo yksi päivä vuodessa saisi liian suuria mittasuhteita. Herättäisi turhia toiveita. Meille rikkoutuneille.

Nimimerkki  ”Enkeli Siipirikko”

Blogin on kirjoittanut lasisen lapsuuden kokenut nainen, joka on elämässään kipuillut paljonkin aiheen ympärillä. Nyttemmin aikuisena apua hakenut ja sitä saanut monelta eri taholta ja on jo hyvässä vaiheessa toipumassa traumaattisesta menneisyydestään. Kirjoittaminen tuo hänelle vapautta valtavasta tunnetaakasta, apuja päästää irti, hyväksyä ja jatkaa elämäänsä eteenpäin.