Turvassa tulet olemaan

Lapsena minulla oli rituaali. Kietouduin iltaisin ennen nukkumaan menoa tiukasti peittoni alle. Mitään ei saanut jäädä näkyviin, halusin olla kuin kotilo, suojassa kaikelta ulkopuoliselta. Muistan, miten iltaisin nukkumaanmenoajan jälkeen kuulin viereisen makuuhuoneen seinän tapettia pitkin liukuvan kämmenen äänen. Käsi hapuili seinällä, lopulta pysähtyen löytäessään kohteensa, valokatkaisijan. Alkoi tavanomaisen näytelmän kohtaus epätavallisessa perheessä, jonka olohuoneessa asui, nukkui ja joi isäni, koko perhettä hallitsevan sairauden pääosan esittäjä. Muistan, miten itkin tyynyyni, jotta kukaan ei kuulisi. Heräsin unta rikkovaan meteliin, kaatuvan kirjahyllyn ääneen, rikkoutuvan lasin helähdykseen. Seurasivat loputtomilta tuntuneet minuutit ennen hiljaisuutta, kunnes ulko-ovi sulkeutui ja koira uskaltautui esiin sängyn alta. 

Krapula-aamut olivat rauhallisia, tyyntä illan näytöksen edellä. 

Lapsena tai nuorena en ymmärtänyt kuinka paljon alkoholismia sairastavia aikuisia oli nukkumassa muidenkin perheiden olohuoneissa, konttaamassa eteisessä, etsimässä piilopulloja vaatekaapista ja istumassa sisu-pastillit suussa koulujen joulujuhlissa. Luulin olevani ainoa, joka pelkäsi aamuisin koulun pihalla julkista häpäisyä, ainoa, jonka kotiin ambulanssimiehet tulivat, ainoa, joka ei voinut kutsua kaveria yökylään. Vain meillä kodin seinät pitivät sisällään niin paljon surua, etten osannut siitä kertoa kenellekään. Olisiko joku aikuinen uskaltanut katsoa raskaan esiripun taakse? Osannut kysyä oikealla hetkellä?

Olohuoneemme jatkumona oli parveke, joka toimi juomisen päänäyttämönä. Näen edelleen alas vedetyn rullaverhon takaa esiin piirtyvän varjon ääriviivat ja käden, joka nostaa pullon huulille. Tuttu liikerata.  Kirjoitan päiväkirjaani: ”Eikö se ymmärrä, että me tiedetään”. Myöhemmin tajuan, että mikään ei ole alkoholistille niin pyhää kuin pullo ja lopulta millään muulla kuin juomisella ei ole väliä. Käsikirjoitus on usein ennalta määrätty, loppukohtaus tapahtuu hautajaisissa.

Kasvan nuoreksi, jonka sisälle koteloituu tukahduttava häpeä. Häpeä, joka heittää ylleni pitkän varjon, läpäisee yhä useammin yllättävissä tilanteissa, vieden mukanaan elämäniloa, rajaten todellisen minuuden liikkumatilan alle puoleen. Häpeän perhettäni ja ennen kaikkea häpeän itseäni. Olen vähempiarvoinen, huonompi, ajattelen, ja siksi minun pitää olla paljon enemmän. Pidän yllä näytelmän kulissia, jotta en paljastuisi ja todellinen tarinani altistuisi yleisön silmien eteen. Teen parhaani ja enemmän, olen hyvä ja kiltti oppilas koulussa ja sinnikäs vapaa-ajalla. Onnistun, koen iloa ja jopa menestyn monella mittarilla. Sisimpääni koteloituneet piilotetut tunteet; ahdistus, suru ja häpeä eivät kuitenkaan anna periksi. Sairastun myös fyysisesti, kaverit tuovat sairaalaan kakun ja kortteja. Haluaisi vain olla verhojen takana piilossa, mutta sairaanhoitaja on eri mieltä. Pinnistelen ylioppilaskirjoitukset läpi, myös unilääkkeiden avulla. Haluan leipoa juhliini tarjottavat, edellisenä yönä vielä viimeiseksi toscakakun. Ylioppilasjuhlissa päälläni on minulle ommeltu pitkä pitsinen musta mekko, enkä tunne suurta onnea. Olen vain hyvin väsynyt. Kuitenkin yksi asia olisi varma, kukaan ei tulisi pilaamaan juhliani. Tänään en joutuisi jännittämään alkoholin värjäämiä tunteita ja vaikeita kohtaamisia. Pääosassa olisin sittenkin minä. Iso päätös, jonka lopulta uskalsin tehdä. Askel kohti itsemääräämistä, aikuisuutta ja rohkeutta. 

Olisinpa voinut lohduttaa nuorta itseäni. Olisin kertonut siitä, miten koittaisi aika, jolloin olen huoleton ja häpeä ei enää tukahduttaisi elämäniloa tai estäisi toimimasta, näyttämästä todellisia tunteitani. Saisin kokea mielessäni turvaa ja oppisin nukahtamaan iltaisin, levollisena, jopa varpaat peiton ulkopuolella. Elämä kantaisi minua sittenkin. 

Haluaisin rohkaista sinua nuori, joka elät vanhempiesi sairauden, alkoholismin, varjossa. Et ole yksin, vaan kymmenestä koulusi käytävällä vastaasi kävelemästä nuoresta kolme muuta kärsii samanlaisista kokemuksista ja tunteista sisällään. Moni muukin kantaa repussaan vaikeita kotioloja, kätkee pelkoja ja pyrkii keinolla millä hyvänsä näyttämään pärjäävältä ja iloiselta. Haluaisin antaa sinulle voimaa pyytää apua ja rohkeutta kertoa tarinasi. Jakaminen auttaa valtavasti. Kenenkään ei tarvitse kantaa yksin sitä taakkaa. Sinä et ole voinut valita perhettäsi ja olosuhteita. Olet ansainnut kaiken hyväksynnän ja rakkauden, sinulta itsellesi ja läheistesi kautta. Kiitos, kun luit tarinani. 
 

Kaisa Vuorinen

KM, erityisopettaja ja väitöskirjatutkija Helsingin yliopistosta. Hän tutkii positiivista kasvatusta ja vetää Positiivinen CV -yritystä, jonka missiona on jokaisen lapsen ja nuoren vahvuuksien löytäminen ja todellisen potentiaalin tunnistaminen.