“Olen aikuinen. Kukaan ei enää voi määrätä minua tai vetää minua mukanaan rotkon pohjalle. Olen vapaa.”
Näillä sanoilla juhlistin vuosia ja vielä vuosia palavasti odottamaani merkkipäivääni. Koskaan ei minun syntymäpäivistäni ole isoa haloota järjestetty, mutta nyt onnittelin itseäni. “Onnea, olet nyt 18-vuotias. Sinä selvisit!”
Toisin kuin useimmat muut nuoret aikuisuuden kynnyksellä, minä en odottanut täysi-ikäistymistä päästäkseni juomaan tai ostamaan tupakkaa. Minä en suostu päihteisiin koskemaan nähtyäni, mihin ne ihmisen vievät. Kirjoitin vajaa kaksi ja puoli vuotta sitten, ollessani 15-vuotias, Varjoblogiin ensimmäisen tekstini.
ja nyt palaan elämää jonkin verran enemmän nähneenä ja vapaana nuorena aikuisena kertomaan teille, miten pääsin irtautumaan omasta kauhujen perheestäni.
Aivan pienenä lapsena minä vain pelkäsin örveltäviä aikuisia käpertyneenä olohuoneen nurkkaan tai istuin humalaisten aikuisten lauman keskuudessa hakien hyväksyntää vierailta aikuisilta, kun en sitä omilta vanhemmilta koskaan ole saanut. Vain silloin olin hyvä, kiltti ja tottelevainen tyttö. Etenkin, kun otin alkoholia vanhempieni painostaessa minua siihen. Nämä humalaiset miehet, vanhempieni ryyppykaverit, saattoivat koskea minua tavalla, jolla lasta ei saa lain mukaan koskea. Ja minun oli se kestettävä.
Yläastevuoteni vapaa-aikani vietin tietokoneella, aluksi Mannerheimin Lastensuojeluliiton sivuilla ja sitten pienen rohkaisun jälkeen Varjomaailmassa, odottaen, että vanhempani lähtisivät ulos juomaan, pois silmieni alta. Minun oli aluksi vaikea uskoa, että tällainen vanhempien alkoholinkäyttö ei ole normaalia, joten jouduin ylittämään jonkinlaisen kynnyksen luodessani käyttäjätunnuksen Varjikseen. Vain vanhempieni ollessa juomassa uskalsin poistua huoneestani ja laskeutua portaat alas keittiöön syödäkseni jotain. Osittain myös sen vuoksi söin aina yöllä salaa, koska isäni kielsi minua syömästä yhtään mitään koulusta palattuani.
Kaikesta huolimatta rakastin -ja rakastan yhä, vaikka en usein haluaisikaan- vanhempiani ja joka yö pelkäsin, etteivät he palaakaan kotiin. Sama luonnollinen, mutta ongelmaperheessä usein myrkyllinen, rakkaus ja usko parempaan huomiseen esti minua tekemästä itsestäni lastensuojeluilmoitusta, eikä tietenkään kukaan lähipiiristäni olisi sitä tehnyt puolestani, sillä lähimmät sukulaiseni, kuten isovanhempani, olivat niitä, jotka olivat mukana tässä ryyppykuviossa vanhempieni kanssa.
Kuten ensimmäisessä Varjoblogin tekstissäni kirjoitin, muutin heti peruskoulun päättämisen jälkeen mahdollisimman kauas kotipaikkakunnaltani omaan asuntoon opiskelemaan. Asuin opiskelijasolussa, ja silloin kun muut asunnossani itkivät koti-ikäväänsä, minä riemuitsin pääni sisällä, sillä kotoa pois pääseminen oli kuin veden pinnalle hengittämään pääsemistä. Elämä tuntui heti helpolta, kun sain itse valita, milloin tein kotityöt, ilman pelkoa selkäsaunasta, ja sain syödä niin paljon kuin halusin. Ei enää nälkää.
Hieman aikaa siinä meni kuin ruusuilla tanssien. Jatkoin uudella paikkakunnalla jo 13-kesäisenä aloittamaani psykoterapiaa kerran viikossa pitääkseni kotioloista kehittämäni masennuksen kurissa. Sitten isäni alkoi käydä tililläni varastamassa rahani. Päätin, että teen terapeuttini kanssa itsestäni lastensuojeluilmoituksen, sillä pitkä välimatka antoi minulle turvallisuuden tunnetta. Siitä lastensuojeluilmoituksesta oikeastaan alkoi pitkä prosessi, jonka lopputulemana vanhempani erosivat, isäni raitistui ja minä pääsin elämään alaikäisyyteni viime hetket lastenkodissa, jossa sain tutustua ja turvautua tasapainoisiin ja lämminsydämisiin aikuisiin.
Tiesin aina, että kaikki perheessäni voisivat paremmin, mikäli vanhempani eroaisivat. Sen takia, kun erokirja laitettiin viimein vireille viime kesänä, en ollut lainkaan pettynyt. Jos jotain, niin huojentunut. Vanhempieni alkoholismi johtui pääasiassa huonon parisuhteen aiheuttamasta masennuksesta ja huonon parisuhteen tuotoksena minä jouduin heidän yhteisenä lapsenaan kärsimään rangaistukset teoista, joita en itse edes tehnyt.
Olen pikkuhiljaa antanut vanhemmilleni anteeksi juomisen, sillä kysehän on sairaudesta. En olisi koskaan uskonut, että isäni pääsee viinakierteestä eroon, siitä kirjoitin myös viime tekstissäni, mutta hän todisti uskomukseni vääräksi, ja siitä olen ylpeä. Muita lapsuuteni tapahtumia, kuten pahoinpitelyjä, en välttämättä pysty antamaan anteeksi, eikä suhteeni vanhempiini tule koskaan olemaan samanlainen, kuin terveissä perheissä. Haava jättää aina arven, mutta arvet tekevät meistä vahvempia ihmisiä.
Lähetän rakkauteni kaikille teille, jotka painitte läheisen aikuisen päihteidenkäytön kanssa. Usko vaan, parempaa on luvassa. Sinä pääset vielä eteenpäin, vaikka oletkin tällä hetkellä jumissa juoksuhiekassa. Ja jos yhtään tuntuu, että teidän perheen asioiden ei pitäisi olla niin kuin ne nyt ovat, kerro jollekin luotettavalle aikuiselle, kuten terveydenhoitajalle, kuraattorille tai opettajalle. Varjomaailman ohjaajat auttavat sinua myös mielellään, jos lähipiirissäsi ei ole muuta turvallista aikuista.
Lastensuojelutyöntekijät eivät pyri hajottamaan perheitä, vaan he haluavat ensisijaisesti auttaa teitä saamaan perheen taas toimivaksi. Ja mikäli sinulla on pelko siitä, että vanhempasi tekevät sinulle jotain, jos sosiaalityöntekijät saavat tietää, niin kerro siitä myös tälle sosiaalityöntekijälle tai luotettavalle aikuisellesi. Minäkin pelkäsin vanhempieni reaktiota, ja sen vuoksi kärsin vuosia aivan turhaan.
Sinä olet tärkeä.
Kirjoittaja on entinen Varjomaailman nuori.