Vuosia sitten olin väsynyt ja henkisesti loppu vanhempieni alkoholin käytöstä, mutta sitten löysin sivustonne ja se antoi voimaa ja tukea. 18-vuotiaasta siinä oli kaikki, mitä tarvitsin. Alkoholi on ollut aina mukana kun maailmani on muuttunut. Nyt viisi vuotta myöhemmin haluaisin antaa teille kiitosta. Elämäni on vihdoinkin kasassa ja jos minun tarinani auttaisi muita nuoria joilla on sama ongelma jaksamaan, haluaisin jakaa sen. Ja tällä on suhtellisen onnellinen loppukin.
Kirjoitan tämän vain ja ainoastaan siksi, että haluan jakaa kokemukseni muiden kanssa ja kertoa, että oli tilanne kuinka vaikea tahansa, aina kannattaa puskea eteen päin. Olen käynyt pohjalla ja tullut sieltä jotenkuten ylös.
Paha oloni on alkanut jo aikaisemmin kuin pystyn muistamaan. Menetin muistini lähes täydellisesti 12-vuotiaana. Kaikki, mitä sanon sitä ennen tulee muilta ja valokuvista.
Mistä siis aloitan? Aloitan syntymästäni. Minulla oli äiti ja isä. Isä rakasti minua ja myöhemmin mukaan tullutta pikkuveljeäni (jota muuten puolustan vieläkin välillä hieman liiankin tiikeriemon tavoin). Äiti oli liian nuori ja liian seikkailunhaluinen, vasta 20, jotta olisi halunnut olla äiti. Isä taisi painostaa äitiä saamaan lapsia heidän valtavasta ikäerostaan johtuen (isä oli jo yli 30 kun synnyin). Äiti syötti meidät ja juotti kyllä, mutta kun isä tuli kotiin, hän nosti kätensä pystyyn. Liitto kuitenkin jostain syytä toimi kuusi vuotta, kunnes he erosivat. Äiti petti isää. Olen lukenut paljon psygologiaa, ehkä äiti koki, että isä oli pilannut tämän elämän. Mutta jostain syystä äiti piti meistä lapsista tiukasti kiinni eikä antanut isälle huoltajuutta. Joten muutimme viikon välein kahden kodin välillä.
Kun vanhempani erosivat, mikään ei ollut enää hyvin. Olin 7. Isältä alkoi loppua voimat kesken kaiken tämän takia, mutta löysi vahvan naisen, nykyisen äitipuoleni. Kävin terapiassa. Valehtelin olevani kunnossa. Ja jostain syystä se meni läpi.
Nyt varmasti mietit – miksi ihmeessä tämä nainen kirjoittaa elämäntarinaansa? Kuten mainitsin aikaisemmin – en muista mitään ennen teini-ikää. Hyvä niin, sillä olin hirveä. Olin väkivaltainen hirviö. Minulla oli kaksi ystävää, joista pidin, mutta heiltä olen kuullut kuinka varuillani olin jatkuvasti. Kuinka he pelkäsivät sanovansa jotain väärää, etten vain räjähtäisi. Olin rauhaton, pahoinpitelin pikkuveljeäni, en välittänyt muista ihmisistä. Ensimmäinen muistoni on kirkumassa suoraa huutoa äitipuoleni pitäessä minua lukossa, jotta en kynsisi tämän naamaa. Toinen tai kolmas muistoni eivät ole sen parempia.
Kun olin kymmenen, suhteeni äitiini parantui. Äiti alkoi olla äiti. Äitipuoleni huomasi muutoksen myös. Olin rauhallisempi ja kuuntelin nuhteluja räjähtämättä silmille. Olin vieläkin levoton, mutta kanssani pystyi jo keskustelemaan. Ystäväni tulivat lähemmäs.
Ja sitten äidin uusi mies vei minulta hänet.
Äiti, joka ei juonut lainkaan, oli yhtäkkiä koko ajan selittimässä miehen haavoja ja mustelmia tämän kasvoilla. Ja uusia tuli kummallekin. Pirtu löysi paikkansa keittiön nurkasta. Ainoa muistoni siltä ajalta on, kun isäpuoli kuristi äitiä ikkunan takana tukkihumalassa. Väkivalta ja alkoholi oli jatkuvasti mukana. Vuosi siitä, äiti suunnitteli eroamista. Mutta äiti oli perfektionisti. Miten hän olisi voinut myöntää olleensa idiootti? Ei mitenkään. Torstaina illalla äiti soitti minulle ja sanoi rakastavansa minua ja veljeäni (lause joka rikkoo minut vieläkin, sillä tämä on ensimmäinen ja viimeinen lause, jonka hänen muistan sanonneen minulle).
Perjantaiaamulla äiti tappoi itsensä.
Tai se siis on virallinen versio. Entinen isäpuoleni ajoi äidin siihen. Vihaisin miestä todella kauan – vuosia. Nyt en enää välitä, mitä kyseiselle henkilölle tapahtuu. Ei äitikään enää ollut täysin järjissään. Kaiken väkivallan ja alkoholismin lisäksi äidistä oli tullut hyvin vainoharhainen.
Isäni ja äitipuoleni kuitenkin uskoivat vahvasti, että terapialla ja puhumalla kaikki muuttuisi paremmaksi. He sanoivat näkevänsä muutoksen minussa, joka tapahtui vain kahdessa kuukaudessa äitini hautauksen jälkeen. Siistin vaatteeni ja laitoin itseni kuntoon. Tai siltä se näytti ulkoa päin.
Sisältä olin rikki. Teini-ikäni alun kamppailin masennusta vastaan ja hävisin jokaisen taistelun. Tuntuin kuin minut olisi hylätty. Tunteeni kuolivat. Bulimia puhkesi. Jos kehoani särki, se oli vain oikein. Näin vain harmaata, eikä mikään enää tuntunut miltään. Olen kuitenkin luonteeltani hyvä valehtelemaan eikä kasvoni paljasta mitään. Hymyilin ja kaikki uskoivat siihen. Öisin iskin neuloja käsivarsiini, sillä ranteet porukat olisivat huomanneet. En halunnut kertoa kenellekään olostani. Itkin itseni uneen öisin tai mietin, miten tappaisin itseni niin että kukaan ei huomaisi sitä ennen kuin olisi liian myöhäistä. Painoni tippui hälyttävää vauhtia, mutta sanoin vain, että kaikki on hyvin.
Sitten kerran yöllä päätin ottaa yliannostuksen isäni unilääkkeitä. Olin jo puolimatkassa, kun kuulin isäni kuorsaavan kevysti sohvalla. Yhtäkkiä ajattelin, miten veljeni kestäisi, jos menettäisi siskonsa vain vuosi äidin jälkeen. Purskahdin itkuun ja kipitin huoneeseeni. Itkin koko yön, muttta seuraavana aamuna, ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, tiesin, että minun pitäisi jaksaa vielä pari vuotta.
Kun olen saanut yläasteen käytyä, päätin.
Yläasteella sain ensimmäisen poikaystäväni ja koulumenestykseni oli korkealla. Löysin piirtämisen ja lukemisen intohimokseni. Luin koko kirjaston fantasiaosaston muutamassa vuodessa. Ahmin scifiä ja jännitystä. Pian en enää ajatellut omaa oloani vaan muita ihmisiä. Minusta tuli iloisempi ja vaikka aina silloin tällöin sorruin takaisin oksentamaan, elämä tuntui vihdoinkin lähtevän oikealle raiteelleen.
Kun olen muuttanut pois, niin voin vain kadota, päätin.
Lukiossa isäni retkahti juomaan. Ensin se oli vain viikonloppuisin, mutta laman takia hän jäi työttömäksi. Alkoholista tuli jatkuva kumppani. Ilman äitipuolta, me olisimme veljeni kanssa muuttaneet pois kotonta. Huonekalut muuttuivat puuhaloiksi uuniin, kun kumpikin otti yhteen ja huusi. Vetäydyin taas kuoreeni. Yksikään lukiokaverini ei koskaan tavannut isääni. Häpesin häntä. Alkoholista tuli inhottavin aine ikinä, jota vältin kuin ruttoa. Ihmiset, jotka joivat edes vähän, olivat sairaita. Vihani kuohahti vahvempana kuin koskaan.
Masennus nosti taas päätään, mutta tällä kertaa minun tukiverkkoni oli laaja. En kertonut olostani mitään, mutta ystävien halaamisesta tuli minulle erittäin tärkeää. Kotona olimme niin väsyneitä jatkuvaan tappelemiseen ja huutamiseen, että vuosien vieriessä siitä kaikestä tuli normi. Kotoa karkailu alkoi taas yleistyä. Mutta muutamassa vuodessa jouduin aikuistumaan, kun pian huomasin olevani ainoa mahdollinen pilliin puhaltaja ja sovittelija aikuisten riidoissa. Minusta tuli perheen tukipilari ja otin sen vastaan, vaikka oma tilani horjui sortumisen partaalla. Joten piirsin ja piirsin ja piirsin enenmmän. Aloin kirjoittamaan tarinoita – väkivaltaisia, mutta jos annoin jonkun muun kärsiä, saatoin itse olla vahvempi. Jos sukelsin omaan maailmaani tarpeeksi syvälle, en kuullut oikeaa maailmaa lainkaan.
Lukion viimeisenä vuonna kotona tilanne parantui varovasti ja asteittain. Isä silti joi alkoholismin rajalla, mutta piti nyt jopa viikkoa raittiina, kunnes retkahti taas juomaan viikoksi pariksi. Iso parannus jatkuvan tissuttelun sijaan. Jokainen retkahdus tuntui sisuksissani asti ja aloin toivomaan, että isä olisi mennyt äidin sijaan. Kamala ajatus, joka saa nyt minut häpeämään.
Nykyään tilanne on paljon parempi. Kotona tilanne on paljon parempi – isällä on silti korkki liian löysällä ja yrittää piilotella juomistaan, mutta en enää pelkää, mitä siellä tapahtuu. Huutaminen ja riehuminen on kuollut ikääntymisen mukana. Veljeni puhuu minulle paljon oloistaan ja tuen häntä koko sydämestäni. Yritän antaa itsestäni niin paljon kuin pystyn ystävilleni, jotka kamppailevat omien demoniensa kanssa. He kerran auttoivat minua. Omat demonini pidän hallinnassa jo jotenkin.
Elämässäni on jatkuvasti ollut huonojen jaksojen aaltoja, mutta en ovat tehneet minusta pienistä asioista iloitsevan. Olen ottanut itselleni kaksi kissaa, kun sain kuulla etten ehkä koskaan voi saada omaa lasta. Totta puhuen pelkään pieniä lapsia. Tunnesiteiden tekeminen on välillä vieläkin haastavaa, mutta osaan jo avata itseäni. Katoan vieläkin helposti omaan maailmaani, mutta tuon mukanani ajatuksia ja ideoita, joita voin aina jollain tavalla hyödyntää todellisuudessa. Lähin seurustelua vastaava suhteeni yläasteen jälkeen on etäsuhde – välissämme on reilu 3 000 kilometriä. Mutta samalla olen nähnyt maailmaa ja koen jatkuvasti uutta. Ja ennen kaikkea viimeisen vuoden ajan olen ollut onnellinen siitä, että olen elossa!
Ainakin niin kauan, kuin kissani kuolevat, päätän. (noin 15 vuotta vielä?)
Miksi siis jaoin tämän kaiken? Toivon, että tarinani herättää ajatuksia. Joskus vuori, joka on edessäni, tuntuu toivottomalta ylitää, mutta jos vain jaksat ottaa sen yhden, ensimmäisen askeleen, lupaan ja vannon, että vielä pääset huipulle!
SINÄ ET OLE YKSIN.