En osaa sanoa mistä pisteestä tarinan voisi aloittaa. Voin sanoa, että joka sana on totta, mutta tässä on vain joitain sanoja tarinastani. Mistä aloitan, en tiedä, Siitä kun äiti on työmatkalla ja isä juo kavereiden kanssa ja pelkään, vai siitä kun isä pyöräilee kännissä ja pikkuveli on kyydissä ja pelkään ihan hirveästi että sille sattuu jotain.
Vai siitä, kun menen kesäleirille ja melkein myöhästyn kun ei isä voi sinne viedä, ja sitten koko leiri on pilalla, kun pelkään miten veljet pärjää isän kanssa kun äiti on työmatkalla.
Vai siitä, kun isä on niin masentunut että se vain nukkuu, siitä kun kiipeän ikkunoista sisään ja ulos kun en uskalla kulkea käytävää pitkin isän ohi vessaan, siitä kun pelkään että se satuttaa äitiä tappelussa, siitä kun isä katoaa viikoiksi kun äiti ei päästä sitä kännissä kotiin, siitä kun se löytyy hakattuna ja pahoinpideltynä, siitä kun se aloittaa juomisen jo kotimatkalla autoa ajaessaan, siitä kun se on lopulta niin masentunut että se yrittää lääkkeillä ja ranteet viiltäen tappaa itsensä kylpyhuoneeseen, täyttyvään kylpyammeeseen, siitä kun naapurit auttaa siivoamaan veriä, vai siitä että kukaan ei tiedä että ei kaikkea sitä voi mitenkään peitellä.
Koska en oikeasti nuku syvästi milloinkaan, vaan kuulen mitä tapahtuu, enkä halua että kukaan huolii minusta. Veljet ei onneksi ymmärrä kaikkea, enkä ikinä usko että ne ymmärsi muuta kuin alkoholismin. Minulle itsemurha oli kuitenkin ihan ylitsepääsemätön ja se ei loppunut siihen vaan pelkoon ja soittoihin joissa isä sanoi hyvästejä, koska se oli menettänyt meidät, vaikka äiti vain yritti suojella meitä sen sairaudelta.
Minua ne puhelut kuitenkin satutti ihan hirveän paljon, koska minä en voinut sille mitään.
Näen isän sairaalassa, psykiatrisella osastolla, sitten en halua nähdä sitä pitkään aikaan. Kun näe,n niin se sattuu ihan hirveästi ja mieluiten vain unohtaisin, muttei asioita voi pyyhkiä pois. Yläasteella olen hirveän säikky enkä saa yhtään kaveria vaikka ennen minulla oli monta. Myöhemmin tulee se, että panikoin esimerkiksi jos pitää puhua ihmisjoukolle. Jalat menee ihan veltoiksi. Olen ihan hirveän ankara itselleni. Syöminen on joskus vaikeaa. Olen oksentanut pahaan oloon päiväkoti-ikäisestä, eikä se ole mitään muuta kuin että oksennus tulee itsestään. Se aina vähän pahentuu jos on muuten vaikeuksia. En siedä omia epäonnistumisiani. Urheilen ihan sairaalla tavalla ahdistukseen.
Joskus elämässä menee ihan ok, tosi hyvinkin. Joskus taas tuntuu että elämästäni on jäänyt rakentamatta jokin korvaamaton tukipylväs ja luhistun aina väärällä hetkellä.
Jostain syystä nyt on vaikeuksia nukkua, ja menneisyys on pinnassa ja tulevaisuus auki. En tiedä mitä pitäisi opiskella, minne pitäisi suunnata. Pelkään, että menetän mahdollisuudet jotka vielä ovat jäljellä. En tiedä miten ihmiset suhtautuu, jos kerron heille minkälainen elämäni on ollut. Auttaako se heitä ymmärtämään epävarmuuttani ja sisäänpäinkääntyneisyyttäni. Ärsyttää, koska tiedän, että olen ihan hyvä tyyppi, mutta jokin estää elämästä elämää ja nauttimasta siitä.
Ihan kuin olisin peloiteltu, enkä uskaltaisi.
Tämä on eka kerta kun kirjoitan tämän edes paperille. Ihan kuin koko ongelma olis ollut helpompi unohtaa, jossen kirjoita tai puhu siitä. Tänään sanoin ekaa kertaa kaveriporukassa, että isäni on alkoholisti. Ihan niin kuin peace of cake, vaikka ääni melkeen petti. Ehkä se kuitenkin on hyvä, ja pysyn pystyssä ilmankin niitä pikareita, jotka joskus jäi rakentamatta.
Olo on voimaton, uneton.