Mä olen nuori, myönnän sen, mutta mä väitän, että nuorillakin voi olla ongelmia, isojakin.
Jos mä nyt mietin itteäni neljä vuotta sitten, niin olin tosi, tosi erilainen. Mä olin onnellinen, mulla oli vanhemmat yhdessä, kummallakaan ei ollut päihdeongelmia, mä en tiennyt mitään meidän perheongelmista, en mitään. Nyt, noin neljä vuotta myöhemmin mä tiedän koko totuuden tästä sotkusta. Kun mun vanhemmat eros kolme vuotta sitten, äiti paljasti mulle kaiken, ihan kaiken. Isän pettämiset, steroidiongelmat, ettei isä koskaan välittänytkään musta ja mun veljestäni.
Sen jälkeen kun iskä muutti pois, unohti mut moneks kuukaudeks, äiti alotti juomisen. Se tutustu yhteen mieheen, joka oli alkoholisti, ne joi joka viikonloppu, lomilla useemminkin. Myöhemmin eros kyseisestä miehestä, jatko juopottelua. Nyt on naimisissa toisen miehen kanssa, juo edelleenkin liikaa. Aina viikonloppusin, kun on kipeenä, lomilla, aina vaan kun mahollista. Mä oon saanut siivoilla tyhjiä kaljatölkkejä aamuisin, kusia lattioilta, huolehtia nukkumaan yms.
Mä olen saanu hävetä niin paljon, etten edes jaksa, enkä halua muistaa.
Tän koko ajan, nää neljä vuotta oon saanut suunnitella itsemurhaa, satuttaa itseäni fyysisesti, polttaa, juoda ja itkeä itteäni uneen salaa. Mä olen romahtamispisteessä, mä vammaan syömisten kanssa ja viiltelen.
Voin kertoa, että tuntuu kamalalta katsoa, kun oma veri valuu veden mukana viemäriin ja samaan aikaan tuntuu, että mun koko elämänilo valuu sen mukana. Mä kärsin samalla koko aika lievästä paniikkihäiriöstä, en diagnosoidusta mutta kuitenkin. Mä en vaan jaksais, mä kaipaisin pois pääsyä, mutta kai mä vain olen jumissa.
Mua ei enään kiinnosta mikään muu kuin lenkkeily koiran kanssa ja seki jotta pääsen pakoon täältä mun kullan kanssa. Mulla olis kavereita, mutta ei kiinnosta niiden kanssa olo.
Mua haukutaan viikottain koulussa lesboksi yms. koska oon bi-seksuaali, mua syrjitään sen takia, se vituttaa.