Kun synnyin, isäni jäi meidän neljän tytön kanssa kotiin. Olin nuorin lapsi. Isä teki aina ruoan ja leikki meidän kaikkien kanssa.
Jossain vaiheessa muutimme toiselle paikkakunnalle. Isäni rupesi juomaan, kun me kaikki lapset oltiin koulussa ja äiti töissä. Aina kun menimme siskojeni kanssa koulusta kotiin, odotti lämmin ruoka liedellä. Isän juominen muuttui rajusti. Hän oli väkivaltainen, mutta väkivalta kohdistui aina vain äitiini, toisiksi vanhimpaan siskooni sekä minuun. Minun oli todella vaikeaa käydä tämän kaiken keskellä koulua, olin niin väsynyt.
Monet kerrat mietin mielessäni että kumpa isä kuolisi, elämä olisi paljon helpompaa.
Äitini ja isäni erosivat, kun menin kahdeksannelle luokalle. Se oli minulle hyvin vaikeaa. En osannut päättää kumman luokse jäisin asumaan. Jäin äidin luokse, mutta isä asui alle kilometrin etäisyydellä meistä. Kävin usein myös isäni luona, koska minusta tuntui että jos en käy siellä, niin se ei ole kellekään tasapuolista.
Kerran isänpäivänä pyysimme isämme äidin luokse syömään ja halusimme viettää laatuaikaa isän kanssa. Niin, aluksi me vietettiinkiin mutta lopulta isä kävi käsiksi taas äitiini siskooni ja minuun. Sinä isänpäivänä isä lähti putkaan.
Muutimme sitten taas uudelle paikkakunnalle, isäni muutti puoli vuotta myöhemmin paikkakunnalle, jossa asuu hänen sukulaisiaan. Hänen muuttonsa oli minulle rankka paikka. Isä ajoi muuttoautolla äitini pihaan, sanoi minulle "nähdään pian!" ja halasi. En voinut olla itkemättä ja tuntematta tuskaa.
Siskoni oli juuri saanut pojan, olin osaksi onnelinen, koska olin tullut tädiksi. Aloin seurustelemaan täällä asuessani, mutta suhde kesti vain yhdeksän kuukautta ja ajattelin että "no mitäs minä täällä enää kun ei ole poikaystävääkään ja kaikki vihaa mua". Välit olivat huonontuneet rajusti äitiin. Ajattelin, että muuttaisin isäni luokse. Isäni soitti minulle ja suunnittelimme, että hän tulisi luokseni ja menisimme yhdessä kaupungille syömään. Hän lupasi soittaa ennen sitä.
Odotin puhelua pitkään. Puhelin ei soinut. Pari päivää myöhemmin tulin koulusta kotiin ja istuin sohvalle, surffailin netissä. Äitini tuli kotiin, käveli olohuoneeseen ja katsoi minua surullisesti sanoen "minulla on vähän huonoja uutisia".
Kysyin äidiltä mitä on sattunut, hän sanoi itkien "isä on kuollut".
En pystynyt vastaamaan mitään, itkin, itkin ja itkin. En voinut käsittää tapahtunutta.
Menin seuraavana päivänä kouluun ja koitin peitellä pahaa oloani. Minua ei tukenut kukaan. Minua kadutti se, mitä olin joskus isästä ajatellut. Oli syyllinen olo. Suunnittelin itsemurhaa, mutta ajattelin että minulla on siskoni poika, joka varmasti rakastaa. Hän on turva.
Seuraavan kesänä heräsin aurinkoiseen lauantaiaamuun. Menin keittiöön, missä äitini oli. Hän sanoi "sinun setäsi on kuollut". Siinä vaiheessa ajattelin, että eihän tämä voi olla enää totta. Ei minulta saa kaikkea viedä.
Vielä tänäkään päivänä minä en ole pystynyt kysymään isäni kuolinsyytä, enkä antamaan itselleni anteeksi ajatuksiani. Tässä ei ole kaikki mitä olen joutunut kokemaan, vain painavimmat asiat. Olen nyt seitsemäntoistavuotias, minulla on elämä edessä, mutta jaksanko minä jatkaa näin raskaan taakan kanssa.