Harakanpesätyttö

Nimimerkki: ()

2000-luvun alussa olin murkkuikäinen ja äitini joi runsaasti, oli yksinhuoltaja ja mieleltään myös epävakaa. Äidin juodessa pelotti aina, aistit oli äärimmilleen viritetyt ja koko ajan piti olla ”valmiudessa”. Silloinkin kun äiti oli selvin päin, pelkäsin koko ajan sanovani jotain sellaista mistä äiti saa hyvän syyn juoda. Näin minusta tuli miellyttäjä ja läheisriippuvainen. Äitiä rakasti mutta samalla vihasi. Sain ongelmanratkaisumallin kotoa: jos sulla on ongelmia, juo ja ota vähän lääkkeitä ja vedä ranteet partaterällä auki. Tällä hetkellä äitini on kuollut, onneksi. Siitä lähti oma paraneminen ja se on vienyt melkein kymmenen vuotta. Vieläkin olen arka erilaisille asioille, kuten sille etten tykkää jos humalaiset tulee omien lasteni lähelle. Itse en käytä alkoholia ollenkaan. Hajukin etoo minua ja muistuttaa niistä tunteista, joita koin kun äiti joi. En halua sitä helvettiä omille lapsilleni.

Meillä se oli vaijettu salaisuus. Monet aavisti että jotain oli vialla, mutta kukaan ei oikein tiennyt mikä ja miten puuttua. Isä sai totuuden selville vasta lähiaikoina. Ne jotka äidin juomisesta tiesivät, olivat itsekkin alkoholisoituneita eikä heitä kiinnostanut lapset. Koulussa kävi seurakunnan työntekijä, jolle avauduin silloin yläasteella. Se on ollut silloin tärkeä ihmissuhde. Nykyään pystyn asiasta puhumaan ja olen avoin sen suhteen. Puhuminen auttaa.

Ehkä en tällä hetkellä olisi näin vahva mitä nyt ja lasinen lapsuus on ollut mulle suurena tukena omassa äitiydessäni. Se on kipupiste, mutta koen sen myös voimavarana. En varmaan muuttais mitään lapsuudestani, koska se on tehnyt minusta ihmisten lukijan ja tulkitsijan. Uskon myös että alkoholistiäitini on vaikuttanut omalta osaltaan suuresti ammatinvalintaani, valmistun vuoden päästä lähihoitajaksi. Päihde- ja mielenterveystyön koulutusohjelmaa en valinnut, koska se tuntui tulevan niin lähelle, että oma psyyke ei sitä työtä kestäisi.