en | sv | fi

Tehdään yhdessä lapsuusmuistoista parempia


Tehdään yhdessä lapsuusmuistoista parempia

header menu

Olet täällä



Olet täällä


Harmi

suomi

Vanhempani olivat viikonloppualkoholisteja. Työt hoidettiin kunnialla arkena ja perjantaina aloitettiin tinttaamaan oikein urakalla. Perjantaina, kun työt loppuivat kolmen maissa, mentiin ensin paikalliseen Rimiin ja ostettiin kori Amiraalia äidille, Alkosta pullo viinaa isälle ja minulle sitten karkkia tai muita herkkuja lievittämään tulevaa mielipahaa. Sitten mentiin kotiin ja korkattiin ensimmäinen. Ilta kului vanhemmilla rattoisasti liesituulettimen ääressä tupakkaa poltellen ja kaljaa kitaten. Pienempänä leikin yksin huoneessani esim. Barbeilla tai Bratzeilla, mutta jossain vaiheessa sain onneksi tietokoneen millä pystyi surffailemaan netissä aikaa kuluttaen.

Vanhemmat olivat tosi kovaäänisiä humalassa, ja joka viikonloppu käytiin läpi samat, jo vuosikausia, vanhat ongelmat uudelleen ja uudelleen. Joskus huudettiin, että minä en ole isäni lapsi yms. Jossain vaiheessa vanhempani sammuivat (yleensä tupakka kädessä), ja muistan jo joskus kuusivuotiaana käyneeni tumppaamassa tupakat ettei syttyisi tulipaloa. Muistan edelleen sen sankan tupakansavun- ja hajun, mikä leijaili kotona. Joskus myös tökin vanhempia hereille, että he pääsisivät nukkumaan omaan sänkyynsä. Vasta huolehdittuani vanhemmistani menin itse nukkumaan.

Aamulla herättiin taas uuteen aamuun ja oltiin kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Muistan monesti kysyneeni vanhemmiltani, että miksi heidän on pakko juoda joka viikonloppu. Sitten vanhempani suuttuivat ja huusivat tarvitsevansa rankan työviikon jälkeen rentoutumista - eivätkö he muka ole sitä ansainneet?! Todella yleinen vastaväite oli myös tämä: "Kyllä sun kaikkien kavereidenkin vanhemmat juo ihan samalla tavalla, älä yhtään viitti" tai "On se kumma, että täytyy tuolla lailla tulla omia vanhempiaan arvostelemaan, miettisit vähän! Häpeäisit vähän!" tai "Me ei todellakaan olla mitään alkkiksia, jos nyt viikonloppuna vähän juodaan niin voi että! Me ei sentäs ravata kapakassa niin kuin muut!" Nyt jälkeen päin ajateltuna kuulostaa ihan kauhealta.

Kesäkaudet oli ihan hirveitä, kun piti lähteä mökille asti katsomaan sitä tinttaamista. Silloin juotiin myös pidempiä jaksoja, yleensä 4 päivää putkeen. Myös se, että äidillä tai isällä oli "pekkaspäivä" (vapaapäivä töistä) tarkoitti minulle ihan hirveää iltaa. Helpotusta oli päästä silloin tällöin yökylään kaverille tai sitten siskojen luo viikonlopuksi eri kaupunkiin (siskoni ovat minua monta vuotta vanhempia, emmekä asuneet samaan aikaan kotona). Jotkin tv-ohjelmat myös aiheuttavat edelleen hirveän pahanolon tunteen, tästä esimerkkinä Tuttiritari-lastenohjelma tai Hui Hai Hiisi-ohjelma. Ne tulivat jossain vaiheessa aina perjantai-iltapäiväsin, ja se tarkoitti aina sitä että tänään vanhemmat on kännissä.
Häpesin vanhempiani ihan hirveästi, enkä mielelläni halunnut tuoda ystäviä luokseni viikonloppuisin. Pääsin onneksi todella usein kavereille yökylään, mikä oli kyllä pelastus, vaikka toivoinkin että voisin joskus olla viikonloput kotona ja vaikka saunoa vanhempieni kanssa ja ehkä katsella elokuvia. Emme koskaan perheeni kanssa tehneet mitään, ainut "huvitus" oli tosiaan viikonloppureissut mökille. Edelleen vihaan perheeni kesämökkiä koko sydämestäni, sillä se tuo mieleeni niin paljon kipeitä muistoja lapsuudestani. Isäni on ollut väkivaltainen vanhempia siskojani ja äitiäni kohtaan joskus, mutta itse en ole kokenut perheväkivaltaa tai nähnyt mitään rajua fyysistä väkivaltaa lähimmäisiäni kohtaan. Humalassa isästäni tulee kyllä hyvin aggressiivinen ja äkkipikainen, mutta ne on onneksi toistaiseksi näkynyt vain uhoamisena ja huutamisena.

Lapsuudestani muistan yhteensä kaksi "selvää" viikonloppua vanhemmiltani. Silloin isäni oli mökillä kylläkin ryyppäämässä, mutta me olimme äidin kanssa kotona. Silloinkin äiti joi muutaman oluen, mutta se jäi siihen. Ne olivat ehkä onnellisimmat hetkeni ikinä, kun sai vain olla äidin kanssa ilman että äiti sammui sohvalle.

Lapsuuteni on ollut todella rikkonainen ja särkynyt, mutta jostain kumman syystä minusta on kasvanut melko vahva ja elämänmyönteinen ihminen. Olen puhunut aina todella avoimesti lapsuudestani kaikille. Koen, että kokemani vääryys lapsuudessani on nyt myöhemmällä iällä kääntynyt voimavarakseni. Minussa on paljon säröjä ja paljon kipeitä haavoja, ja käsittelen näitä asioita todennäköisesti koko loppuelämäni. Lapsuuteni muistot seuraa minua varmasti kaikkiin tuleviin ihmissuhteisiin jollain tavalla. Olen juuri kokenut yhden suuren kriisin elämässäni, kun ensimmäinen pitkä (4 vuotta) parisuhteeni päättyi hetki sitten. Nyt myös lapsuuteni kipeät muistot ovat nousseet vahvasti esiin, kun olen alkanut pohtimaan itseäni ja omaa menneisyyttäni. Esiin on tullut paljon kysymyksiä: Kuka minä olen? Mistä minä tulen? Millaiseksi minun tulisi kasvaa? Nyt näinä hetkinä on alkanut tuntumaan, etten pärjää kaikkien näiden asioiden kanssa yksin ja olen myöntänyt myös itselleni, että tarvitsen jonkun ulkopuolisena apua selviytyäkseni eteenpäin elämässä, ja jotta pystyn rakentamaan uusia, ihania ihmissuhteita elämässäni. Lapsuuteni jättämät arvet eivät koskaan jätä minua, mutta uskon, että ne tekevät minusta vahvemman ihmisen. Silloin kun itse olin pahimmassa vaiheessa (murrosikäinen ja asuin kotona) ei ollut oikein tietoa mistään foorumeista tai muista paikoista missä pystyisi jakamaan kokemuksia vanhempien juomisesta, joten on todella hyvä että nyt muilla nuorilla on mahdollisuus saada vertaistukea tämän vaikean asian kanssa.

En usko, että vanhempani tieten tahtoen olisivat halunneet minua satuttaa. Tiedän, että vanhemmillani on ollut todella rankka lapsuus ja myös myöhempi elämä, ja alkoholilla he ovat pystyneet hukuttamaan oman pahan olonsa. Ehkä he eivät vain tienneet, mitä se tekisi heidän omalle lapselleen. He eivät pystyneet takaamaan minulle sitä turvallista ja luotettavaa lapsuutta, mitä jokainen pieni lapsi tarvitsee kasvaakseen eheäksi, itseään arvostavaksi aikuiseksi ihmiseksi.

Harmi

×