en | sv | fi

Tehdään yhdessä lapsuusmuistoista parempia


Tehdään yhdessä lapsuusmuistoista parempia

header menu

Olet täällä



Olet täällä


Irvikuvatus

suomi

Vanha, hurjasti kokenut ystäväni on todennut minulle, ettei minun täytyisi tuntea vihaa väkivaltaista isääni kohtaan vaan pikemminkin sääliä. Yritin kovasti, mutten pystynyt, en pystynyt olla vihaamatta sitä hirviötä, joka hallitsee kotiamme. En pystynyt olemaan vihaamatta sitä hullua, joka tekee minun ja äitini elämästä elävää helvettiä vain koska ei pysty käsittelemään omia virheitään ja ongelmiaan. En pysty olemaan tuntematta suunnatonta vihaa katsellessani lattiatasosta kuinka oma isäni horjuu jälleen uuden huikan jälkeen viinaa ja puristaa käsiään nyrkkiin samaan aikaan kun äiti yrittää kerätä voimiensa rippeitä voidakseen nousta veren ja itkun tahrimalta lattialta ylös.

Istun ihan hiljaa, hiiri on ainut joka kliksuttaa lisää äänenvoimakkuutta seuraavalle kappaleelle, mutta ei, musiikki ei auta peittämään sitä. Isä paiskoo taas alakerrassa tavaroita, taulu kalahtaa seinältä lattialle. Minä puserran luomet tiukasti kiinni, painan kasvoni kissan pehmeään turkkiin. Päässäni ääni hokee hiljaa ja rauhallisesti, tilanteeseen tottuneesti: Sinä et kuule kuin musiikin, ajaudu musiikin virrassa, anna sen viedä sinut. Ei ole mitään muuta, vain musiikki ja kissa. Ei mitään muuta, vain musiikki, sinä ja kis-..
Kuulen kissan rääkäisyn. Isohko kolli sylissäni heristää korviaan - tajuan pienen kullannuppuni joutuneen alakerrassa sotatantereen jalkoihin. Juoksen alas välittämättä mitä siellä on vastassa, en jätä kissaani sinne kuolemaan isän humaltuneeseen raivoon. Äiti itkee olohuoneessa, isä tuijottaa keittiön ikkunasta ulos. Viuhti tuijottaa lautasenkokoisin silmin ulko-ovelta. Kierrän kissan vilttiini, hiivin takaisin yläkertaan ja asetan kuulokkeet päähäni.

Sisälläni on tyhjyys, minä olen tyhjyys. Yritin olla huomaamatta sitä verta eteisen peilissä, yritin sanoa itselleni etten nähnyt sitä oikeasti. En nähnyt, en varmasti nähnyt, eihän siinä peilissä ollut mitään.. Eihän? Hätä äidistä pakottaa minut hiipimään takaisin alakertaan - sitä verta on muuallakin kuin eteisen peilissä. Sitä on eteisen matossa, parketilla. Kuulen nyyhkytyksen, kulman takaa ja astelen hiljaa tassutellen lyhyitä askeleita. Olen kuin peura verentuoksuisessa metsässä, tiedän olevani vaarassa, mutta jokin pakottaa minua eteenpäin. Keho värähtää pelosta, ajatella. Omassa kodissani. Yskäisen kurkkuani selvemmäksi - äiti säikähtää ja vaikenee, nyyhkyttää aivan hiiren hiljaa. Viinan haju lemahtaa sieraimiini, veriläntti varpaideni edessä. Ikuisuudelta tuntunut matka ei ole edes vielä puolivälissä, olen keskellä eteistä, olen turvaton, suojaton.

Se tulee.

Päässä tuntuu sumenevan ja tuijotan keittiöön valossa humalasta huojuvaa isääni silmiin, olen kuin ajovaloihin joutunut peuranvasa. Minua pelottaa. Isä tuijottaa minua surusuin. Hän itkee, ei tahdo myöntää sitä tosin, sillä pyyhkii kyyneleet hihaansa ja vilkaisee puolityhjää lasista pulloa sormissaan. Hän ojentaa sitä minulle, johon jonkin ajan tuijotettuani viimein tartun, kuljetan sen hitaasti molempien käsien puristukseen rintakehää vasten. Isä horjahtaa, melkein kaatuu, mutta ihmeen kaupalla löytää tasapainonsa. Minä vain seison siinä, hiljaa, pullo käsissäni. Isä puhahtaa turhautunutta ilmaa keuhkoistaan, pyyhkäisee uudemman kerran silmiään ja puristaa kätensä nyrkkiin. Minä suljen silmäni, puristan niitä niin lujaa yhteen, että päähän koskee. Sormet pullonkaulan ympärillä vapisevat ja minä kierähdän eteisen nurkkaan. Suojaan vaistomaisesti kasvoni, käperryn sinne ja vapisen. Mitään ei tapahdu. Hiljaisuus ympäröi minua. Tovin vielä odotan, ulahtaen, jotta itku pysyy sisällä. Isä tuijottaa minua, järkyttyneenä, kauhuissaan. Hän nostaa kätensä ilmaan, tuijottaa niitä. Verta sormissaan. Vetää syvään henkeä ja katoaa kuin tuulispää ilman kenkiä ulos.

Äidin ohimo vuotaa verta, minä kannan paperia ja pyyhin jälkiä. Hiljaa, sanomatta sanaakaan, molemmat kyyneleitä nieleskellen puhdistamme yhdessä ensin äidin haavan, sitten lattian, peilin, maton ja kalusteet. Asettelemme kaiken tiptop-kuntoon ja pakotamme hymyn kasvoillemme. Hys, ei sitten sanaakaan - kertoo äidin ilme, kun hän tuijottaa minua. Nyökkäys, hymyn pakotus ja kiiruhdus yläkertaan.

Vielä 18 kuukautta. Minä kestän kyllä, sitten minulla ei ole tarvetta palata - vain silloin, kun haluan. Minä kyllä kestän, kestän vaikka väkisin.

Irvikuvatus

×