Koko ikänsä aikuinen

Lapsena pelkäsin aina isääni, kun hän oli humalassa. Tuttu ja turvallinen ihminen tuntui muuttuvan joksikuksi muuksi, vieraaksi henkilöksi, josta ei ikinä tiennyt mitä odottaa ja mitä hän saisi seuraavaksi päähänsä. Vierailin mielelläni isäni luona mutta toisaalta viikonloppuvierailut muuttuivat pelottaviksi ja ahdistaviksi hänen alkoholinkäyttönsä takia. Usein soitin äitini hakemaan minut pois kun en kestänyt enää. Muistan kuinka pienenä tuli kannettua ukkoa taksiin, kun lähdimme jostakin illanviettopaikasta kotiin, tai kuinka krapula-aamuina nukuttiin reippaasti yli puolenpäivän. Monesti menin aikaisin nukkumaan, koska en halunnut katsoa isäni juomista, ja teeskentelin nukahtaneeni jotta hän jättäisi minut rauhaan, kun hän humalassa hoippui ovelleni selittämään kännitarinoitaan.

Joskus hänellä oli vierainaan tuntemattomia ihmisiä, joiden kanssa hän saattoi ryypätä edellisillasta pitkälle seuraavaan päivään - silloin en uskaltanut poistua omasta huoneestani ollenkaan. Toisaalta usein pelkäsin hänen terveytensä puolesta ja mietin, mitä tekisin jos hän joisi liikaa, jos hän ei krapula-aamuna enää heräisikään. Lisäksi ukko oli omalla tavallaan vaikea persoona. Yhtäkkiä jokin saattoi naksahtaa ja suuttuessaan hän purki sen aina muihin - ei koskaan väkivaltaisesti, mutta sanoillaan hän sai hajotettua kenet tahansa. Alkoholi vain pahensi tätä käyttäytymistä - monesti kuulin, mikä kaikki minussa on vikana, kuinka itsekäs olen tai mikä minussa häntä ärsyttää ja minkä pitäisi olla toisin. Joskus hän lupasi pysyä selvinpäin, tai ottaa vain ykkösolutta. Lupaukset olivat yhtä tyhjän kanssa useimmiten.

Isäni sairastui vakavasti syöpään kun olin 15-vuotias, ja kuoli muutama vuosi sitten kolmen vuoden sairastamisen jälkeen. Yhdessä vaiheessa hän jätti syöpähoidot kesken ja alkoi taas käyttää reilummin alkoholia. Olisin halunnut olla hänen apunaan enemmän, mutta toisaalta jos hän vietti aikansa mieluummin baarissa, en halunnut katsoa taas hänen juomistaan, enkä ajatellut että hänkään olisi huomannut, olinko minä siellä vai en. Tietysti kävin auttelemassa häntä silloin, kun hän voi huonosti hoitojen takia, mutta joskus en pitänyt muutamaan kuukauteen yhteyttä huonosti menneen ja viinanhuuruisen viikonlopun jälkeen.

Isäni oli ehkä elämäni tärkein ihminen, ja joka päivä ikävöin häntä. Hän oli mahtava tyyppi, kun osasi käyttäytyä ja pysyi selvinpäin, ja kuvittelin että meillä oli erityinen isä-tytär-suhde. Toisaalta hän oli ainoa joka sai minut tuntemaan itseni jotenkin merkitykselliseksi ja toisaalta hän myös kaikkein tehokkaimmin otti tämän tunteen pois. Muutaman erityisen pahan episodin jälkeen en enää ikinä kyennyt luottamaan häneen.

Olen nyt jo aikuinen, mutta haluaisin kaikille vanhemmille korostaa, ettei alkoholia tarvitse nauttia lasten edessä - koskaan, ei edes vähän eikä "vain ykkösolutta". Pienikin määrä alkoholia riittää tekemään ihmisestä jonkun toisen ja luomaan lapselle turvattomuuden tunteen, kun tuttu vanhempi muuttuu vieraaksi henkilöksi. Varsinkin jos on joutunut todistamaan humalakäyttäytymisen haittoja, pelkkä ajatuskin alkoholia juovasta aikuisesta/vanhemmasta riittää ahdistamaan.

Jos on kokenut itsensä tarpeeksi vastuulliseksi perustamaan perheen ja hankkinut lapsia, niin sopii ottaa se vastuu itselle ja taata lapsille turvallinen koti. Vanhempi on valinnut kodin lapselle, lapsi ei voi valita kotiaan ja vanhempiaan.