Aikuisena lapsena

Lasinen lapsuuden jatkuminen aikuisuuden alettua on hankala yhtälö. Ylivastuuntuntoiseksi kasvaneet aikuiset lapset ja tavallistakin enemmän huolta vanhuusiässään herättävät vanhemmat yrittävät etsiä tapaa elää loppuelämä harmoniassa. Monesti lapsi kokee vastuuta välien ylläpitämisestä tai korjaamisesta, vaikka vanhempi ei ollut pystynyt luomaan kiinteää suhdetta lapseensa.

Muistan kun eka kerran avauduin ja päätin katkaista välit äitiini huomasin kuinka se satutti minua kun hän ei edes viitsinyt soittaa perään, hänestä ei kuulunut mitään moneen aikaan. Kunnes sitten itse tein aloitteen ja menin käymään. Tuon jälkeen tapaamisemme on ollut lähinnä hyvin satunnaista, ehkä kerran kahdessa kuukaudessa jos silloinkaan olen käynyt hänen luonaan ja joka kerta minulle tulee syyllinen olo että en käy häntä katsomassa useammin. Mutta yhtä usein mulle tulee niin paha olo jo pelkästä hänen näkemisestään että tekis mieli oksentaa, voin siis myös fyysisesti pahoin noiden tapaamisten jälkeen, vaikka siellä ei mitään kummempaa tapahtuisikaan. Olen todennut että voin itse paremmin mitä vähemmän näen vanhempiani ja parempi olisi jollen näkisi enkä kuulisi heistä lainkaan. Toiminko väärin, eettisesti kyllä mutta muuten, en tiedä... - nainen, ikä tuntematon

Harmonian löytyminen voi olla lapselle hyvin tärkeätä, mutta tapoja toteuttaa asiaa on monenlaisia. Joku pyrkii minimoimaan kontaktit rajoittaen ne ainoastaan selviin kausiin, mikäli vanhemman alkoholinkäyttö yhä jatkuu. Myöhäisen iän raitistumiset, esimerkiksi pakottavista terveyssyistä, eivät toki ole aivan harvinaisia. Ikääntyvistä vanhemmista koetaan kuitenkin vastuuta ja huolta, usein ehkä aivan liikaa perhehistorian huomioiden.

Vastuusta hellittämisestä ja yhteydenpidon rajoittamisesta käydään vertaisryhmissä antoisia keskusteluja. Toisen kohdalla on helppo katsoa selkeästi tilannetta, jonka elämänmittaiset perhesuhteet ovat omalla kohdalla ladanneet aivan liian täyteen paineita, tunteita ja rooleja.

Pakko heti tarttua tuohon, että "vieraile hänen tontillaan silloin, kun sinulla on voimia (ja halua) siihen". Olen toiminut nyt juuri näin. Vetänyt joitakin rajoja ja ilmaissut itseäni äidilleni rauhallisesti (aikaisemmin kirjoitin siitä raivoamisesta). Olen voinut paljon paremmin ja asia ei edes koko aikaa ole enää mieleni päällä. Voin sanoa, että tämä prosessi on alkanut jo ennen tätä keskusteluryhmää, mutta viimeistään nyt saan vahvistusta ajatuksilleni siitä, että olen menossa oikeaan suuntaan tämän asian kanssa. Joskus tietynlainen irtipäästäminen tekee todella hyvää. Suhde voi saada uusia muotoja tiettyjen luopumisten jälkeen. - nainen, 32

Kenties kaikkein vaikeimmat sanat moni kirjoittaa, kun puhutaan vanhempien elämän hiipumisesta ja lopulta kuolemastaan. Syystä tai toisesta helpotuksesta koetaan valtavasti syyllisyyttä, toisin kuin vaikka syöpäsairauteen menehtyvän läheisen kohdalla - siitäkin huolimatta, että ihmissuhteeseen vanhemman kanssa on monesti liittynyt huomattavan kuormittavia piirteitä.

Koen täällä tärkeimmäksi sen, että huomaa, ettei ole ongelmiensa kanssa yksin. Siksi en usein kommentoi antamalla neuvoja kellekään. En tosin osaisikaan. Pystyn vain jakamaan oman kokemukseni aiheesta.  Mutta tuttua taas tämä huoli. Ei ihan yksi yhteen, mutta vanhempien kuolemaa tässä tulee usein mietittyä. Sinänsä hurjaa kun isäni on vasta 57-vuotias ja äitini 56. Itse ajattelen, että tuossa iässä juoksen vielä maratooneja. No, mutta asiaan siis. Viime vuosina olen silloin tällöin odottanut puhelua, jossa kerrotaan isäni kuolleen. Mietin, että tulisinko surulliseksi. Sitten mietin, että miten hautajaiset järjestetään? Kuka ne organisoi ja kuka maksaa? Minulla ei ole sisaruksia. Sitten toisinaan mietin, että kun isästäni tulee ennemmin tai myöhemmin vihannes, jos se ei kuole pian, niin miten sen hoitaminen?- mies, 37

Minäkin olen kokenut kovaa syyllisyyttä siitä, että valoin isäni kuolemaa. Nyt ajattelen sen niin, että se kuvasti pahaa oloa ja valottomuutta ja keinottomuutta alkoholistin lähellä. En ole enää aikoihin toivonut isän kuolemaa. Minua tässä auttaa varmasti se, että asun kaukana ja äitini hoitaa isän ja kantaa samaa hiljaista vastuuta hänestä kuin aina. Minä olen siitä nyt vapaa. Minuun isä ei ota yhteyttä enkä minä häneen. – nainen, 42

Vertaisten tuki on tarjonnut monille lievitystä siihen inhimillisesti ymmärrettävään syyllisyydentunteeseen, jonka vanhemman kuoleman vanhemman monille aiheuttaa. Näitä tunteista ihmisten on monesti hyvin vaikea omille läheisille ihmisilleen ja tuttavilleen, ja nettivertaisryhmä nousee suureen arvoon kipeässä asiassa.

Historiattomuus ja tarinaan jäävät aukot ovat surullisia asioita kaikkien perheenjäsenten kannalta. Moni nettiryhmäläinen miettii myös vanhempansa ja lapsensa yhteyttä ja yhteydenpitoa. Onko suhde isovanhempaan tai lapsenlapseen subjektiivinen oikeus?

Viime aikoina olen tajunnut, että vanhempani ovat vanhoja ja miettinyt isän loppuelämää ja mahdollisia tulevia terveysongelmia. Huolestuttaa ja pelottaa. Siksikin halusin tulla tänne keskusteluryhmään, että haluan availla lasista lapsuutta nyt kun vanhemmat vielä pärjäilevät omissa oloissaan entiseen malliin. - nainen, 42

Monen kohdalla merkittävät keskustelut läheisen kanssa jäävät ikuisesti käymättä. On lohdullista, että omaa lasista lapsuutta voi käsitellä perhepiirin ulkopuolella vertaistensa parissa!

Lue seuraavaksi, mitä osallistujat kertovat matkan jatkamisesta nettirvertaisryhmässä jaetuin uusin eväin!