Itsensä kanssa pärjäääminen

Tässä osiossa esimerkkinä käsiteltävä nettiryhmä alkoi ryhmäläisten itsearviolla lähtötilanteeseen, vapaamuotoisella esittelyllä, sekä oman identiteetin pohdinnalla. Vaikka kaikilla lasisen lapsuuden eläneillä aikuisilla on ominaispiirteensä, paljastavat jo ensimmäiset avautumiset paljon yhteistä.

Monelle näkymät oman persoonan rikkinäisiin kohtiin ovat avautuneet perheellistymisen tai sen pohtimisen myötä. Huoli siitä miten loppuelämä tulee sujumaan kalvaa, kun työelämässä tai parisuhteissa huomataan vaikeuksia ja oma mahdollinen vanhemmuus mietityttää.

Sama koskee myös omia saavutuksia: valmistumiset, työpaikan saamiset ynnä muut tulee mielessä pienennettyä merkityksettömiksi ja arkipäiväisiksi asioiksi, joista ei saa olla onnellinen, ylpeä ja joita ei varsinkaan saa hehkuttaa muille. Ei, vaikka muita samoista asioista vuolaasti kehuisikin ja onnittelisikin. 

Minä ainakin olen itselleni miljoonasti ankarampi kuin kellekään muulle.---  Toisaalta, kun saan itseni kiinni siitä että yritän vähätellä jotain positiivista itsessäni, koitan projektoida saman kuvan johonkin ystävääni ja miettiä, arvostanko/arvostaisinko sellaista piirrettä hänessä. Näihin molempiin saan apua ja vahvistusta siitä, että puhun tämän ajatuksen ääneen, oli sitä joku kuulemassa tai ei. Äänen lausuttujen sanojen perspektiivi on hämmästyttävän erilainen kuin päänsisäisten. - nainen, 30

Vertaisryhmässä uskaltaudutaan jakamaan patoutunut viha ja epäusko tulevaisuuteen – asiat, jotka muualla voivat olla suuri tabu. Itseä kohtaan kääntynyt, ei-sallittu tunne on vertaisten parissa turvallista ilmaista. Ryhmäläisille on monesti tavattoman helpottavaa huomata, että synkimmätkään kokemukset omasta persoonasta eivät ole vain henkilökohtaisia ja itsestä johtuvia: Kaikki on seurausta jonkun toisen tekemisestä ja koetusta kaltoinkohtelusta!

Minun on vaikea olla näkyvästi vihainen. Joissain tilanteissa en edes tunnista olevani vihainen, jotenkin kätken sen itseltäni. Sitten alan ahdistua ja muuttua hiljaiseksi. Kiukkuun yhdistyy paljon muita tunteita. Riika84:n kirjoituksesta tunnistin hylätyksi tulemisen pelon, joka taitaa useimmiten lamata kiukkuni ennen kuin saan sitä ilmaistua. Minut tämä ilmaisematon kiukku yleensä erottaa hiljaa hivuttaen niistä ihmisistä, joiden seurassa sitä koen. Olen myös tullut oikeasti hylätyksi ihmissuhteissa, kun olen alkanut ilmaista kiukkua. Jätetyksi yksin riitatilanteessa tai jätetyksi parisuhteessa. Tavallaan ymmärrän sen, koska varmasti jotkut ihmiset kokevat minut turvalliseksi siksi, että en suutu helposti. Ja sitten kun suutun, niin se on järkytys. - nainen, 42

Ryhmäläiset tiedostavat olevansa itseä kohtaan armottomia. Itseltä vaaditaan paljon. Onnellisuuteen ja tyytyväisyyteen on vaikea asettua. Yksinpärjäämisen eetos on usein opittu pienestä pitäen, kun vanhempien suoma hoiva ei ole ollut riittävää.

 

Muistan esimerkiksi, että jos piti käydä lääkärissä, kävin siellä jo hyvin varhain yksin, kukaan ei tullut mukaan vastaanotolle. Tämä varmasti osaltaan muokkasi minusta hiukan väärällä tavalla ylpeän ihmisen, sellaisen joka ei pyydä apua, ei halua tehdä ryhmätöitä ym. – nainen, 33

Olen yleensä tottunut olemaan selviytyjä, joka ei pyydä muilta apua. Olen muutenkin muuttunut surumielisemmäksi viime vuosina. Jotenkin lasten myötä alkanut kokemaan, että maailmassa on jotakin kauneutta. En tiedä hainko itse asiassa tähän ryhmään vasta nyt juuri sen vuoksi, että vihaan vähemmän nykyisin. Pelottaa kuitenkin tukeutua mihinkään. Ei ole tuo luotto oikein korkealla ihmsiä kohtaan. Tämä anonyymius helpottaa jotenkin tätä tilannetta. Romahtaisin varmasti, jos joutuisin kasvokkain jollekin kertomaan näistä asioista. - mies, 37

En ole halunnut jakaa armotonta, kriittistä, epäilevää ja ehdotonta suhtautumista maailmaan ja ihmisyyteen muille enää ymmärrettyäni sen taakan omassa elämässäni. Siksi myös itseen ja omiin kokemuksiin on tietoisesti pitänyt suhtautua hyväksyvämmin ja lempeämmin. Tarkoitan kokemusten hyväksymistä osana elämää, en tekojen oikeuttamista. – nainen2, 30

Itseä ajatellaan usein negatiivisessa valossa ja vähätellen. Nämä kokemukset ovat tavallisia niilläkin henkilöillä, jotka tietoisella tasolla ymmärtävät pärjäävänsä ulkoisesti hyvin elämässään.

Moni kuitenkin toteaa vaikean lapsuuden kehittäneen myös vahvuuksia ja myönteisenä pidettäviä piirteitä. Hinta niiden kehittymiselle on ehkä ollut kohtuuttoman korkea, mutta syy-seuraussuhde lapsuuden kokemuksiin tunnistetaan.

Uskon, että lapsuuteni kokemukset ovat vaikuttaneet siihen, että olen taitava työssäni ja saan siitä paljon kiitosta. Osaan lukea ihmisistä enemmän, kuin moni muu.
- nainen, 32

Huomaan usein ajattelevani, että olisinhan minäkin tehnyt tuon homman eri tavalla, jos minulla olisi ollut normaali lapsuus - tai ylipäätään lapsuus. Huomaan selittäväni sillä asioita, joita en uskalla tehdä,joissa en onnistu tai kun teen jotain tyhmää. No, onhan se perseestä, että suuri osa elämästä on mennyt selvitymiseen ja henkisesti toipumiseen ja pitäisi seistä samalla viivalla toisten kanssa, jotka ovat käyttäneet tuon ajan paremmissa merkeissä ja päässeet sosiaalisesti ja kyvyllisesti kaikilla osa-alueilla pidemmällä. Se, mikä ei tapa, vahvistaa on mielestäni vain tyhjiä sanoja. Kyllä näitä kolhuja kantaa läpi elämänsä. - mies, 37

Nettivertaisryhmän suurimpia hyötyjä on, että osallistujat voidaan haastaa pohtimaan itseä koskevia ajatus- ja toimintamalleja. On merkittävää pystyä sanoittamaan myönteisiä asioita itsestään “todistajien läsnä ollessa”. Auki kirjoittamalla ja siten ääneen sanomalla asioista tulee ikään kuin todempia ja konkreettisempia. Hyvä voi vahvistua!

Osaan helposti keksiä itsestäni positiivisia piirteitä. Olen rohkea, periksiantamaton ja asioihin tarttuva. Ja kolme sekunninsadasosaa myöhemmin jo mietin, miten nuo ovat myös huonoja puolia, kun olen liian rohkea, itsepäinen ja aina kaikessa mukana. Enkä ole koskaan tullut ajatelleeksi, että niin teen. Olen vain ajatellut analysoivani itseäni. Miksi ihmeessä niin pitää aina tehdä? Miksi en voisi myöntää olevani jossain asiassa yksinkertaisesti vain hyvä. Powerpointilla tehty kartta omista hyvistä puolista taitaa jäädä vielä pidemmäksi aikaa käyttöön ja itselleni katseltavaksi. - nainen, 38

En sekoillut missään vaiheessa nuoruuttani. Olenkohan siis ihan oikeastikin hyvin harkitsevainen ja määrätietoinen ihminen, enkä vain pakon edessä ole rakentanut itselleni täydellistä kulissia siitä kuinka voin olla olemassa niin ettei kenenkään tarvitse huomata/huomauttaa minua/sta? Vai onko juuri lapsuuteni tehnyt minusta tällaisen, juuri niiden kulissien vuoksi olen pysynyt järjissäni ja se on muovannut minusta minun, huomaavaisen ja huolellisen empaattisen ihmisen? – nainen, ikä tuntematon

Hyvien asioiden ajatteleminen ja sanominen on monelle ollut elämässä todella haastavaa. Nettivertaisryhmässä toisten rohkaisemana moni kirjoittaa itsestään ensimmäistä kertaa aikuisuudessaan myönteisiä asioita. Toisten kokemuksista tunnistetaan omiakin hyviä piirteitä.