Kynnys on korkea

Me "ammattilaiset" haluamme usein ajatella tarjoavamme matalan kynnyksen palveluja. Saatamme kuvitella palvelumme helposti lähestyttävämmäksi kuin mitä se onkaan. Jos emme pysty eläytyä avunhakijan asemaan, emme ehkä osaa antaa hänelle sitä hänen ansaitsemaa kehua ja kiitosta siitä rohkeudesta, että hän on valmis avautumaan vieraiden ihmisten parissa elämänsä salatuimmista asioista – voimatta olla täysin varma, millaisia kuormittavia vaikutuksia arkeen asioiden työstäminen saattaa tuoda eteen.

Saatamme ajatella, että anonyymi ja aikaan ja paikkaan sitomaton palvelu tarkoittaa myös osallistujan kannalta matalaa kynnystä. Tällöin unohdamme, että hänen näkökulmastaan kyse ei ole teknisistä seikoista. Itse aiheeseen heittäytyminen on hyppy tuntemattomaan. Osallistujalle vertaiskeskusteluun ryhtyminen tarkoittaa merkittävän asian ottamista omaan arkeen ja omiin mietteisiin.

Eilen kirjoitettuani tuon "ei päätä ei häntää"- esittelyni lähdin koiran kanssa lenkille. Hetken päästä huomasin pohtivani vastaantulijoita ja mut valtasi pelko, että ne kaikki tunnistavat mut ihan kuin kaikki olis katsonut jotenkin oudosti ja että otsassani olisi lappu, jossa lukee olen alkoholistien lapsi ja olen juuri liittynyt tälläiseen ryhmään. Ihan kuin olisin jäänyt kiinni jostain mitä ei saisi tehdä, syyllisyyshän tuo mieltä painoi, taaskin. - nainen, ikä ei tiedossa

Vertaisryhmään tulevissa hakemuksissa ja alkutaipaleen keskusteluissa on hyvin tavallista, että henkilö kertoo olevansa huolissaan siitä, että vie paikan joltain enemmän apua tarvitsevalta ja ansaitsevalta. Useampi henkilö on myös epäillyt oikeanlaisuuttaan jopa ryhmästä erottamista peläten.

Heh, onko kukaan muu täällä alkanut pelkäämään, että milloin tulee heitetyksi täältä pihalle. Pelkään muun muassa, että maailmankuvani on muodostunut liian nihilistiseksi ja kylmäksi vuosien varrella kaikkien vastoinkäymisten vuoksi enkä ole tervettä seuraa kellekään. Myrkytän kaikkien mielet jutuillani. - mies, 37

Vertaisryhmäläisten ylenpalttinen omien ongelmien vähättely ja itsekritiikki tuottavat huolta siitä, että kokonaan erilaisten tukimuotojen ulkopuolelle jää valtava joukko mitättömäksi itsensä ja ongelmansa kokevia ihmisiä. Lasisen lapsuuden eläneiden suhtautuminen sosiaali- ja terveyspalveluihin tuntuu olevan päinvastainen useimpiin avunhakijoihin verrattuna: harva kokee ansaitsevansa enemmän ja parempia palveluita.

Minäkin koin alkuun syyllisyyttä ja epäuskoa valinnastani ryhmään. Ajattelin ensin, että liioittelinkohan kuitenkin ongelmiani, olisiko joku muu ansainnut paikkani ryhmässä minun sijaan. Ikään kuin pitäisi uskotella itselleen, että kyllä minäkin ansaitsen ja saan olla täällä. - nainen, 32

Avun hakemisen esteet eivät liity ainoastaan omaan psyykkiseen vastarintaan. Moni on kasvanut ja jopa kasvatettu myös pitämään yllä kulisseja ja salailemaan asioita lojaalisuuteen vedoten. Oman perheen asioiden salailtavuus saattaa olla omiaan tuottamaan syvää häpeää, mikä saattaa olla este palveluihin hakeutumiselle myöhemminkään elämässä.

Tänä aamuna iski valtava syyllisyys tähän ryhmään osallistumisesta. Lapsuudessa minulta ja veljeltäni oli yksi asia erityisen kielletty ja se oli kotiasioista kertominen kenellekään. Tunnen vielä näin aikuisenakin pettäväni äitini luottamuksen. Mitä jos äidin maine menee ja vuosia pystyssä olleet kulissit romahtavat minun takiani? Mikä oikeus minulla on kaivella menneitä? Äitinikin jaksaa aina muistuttaa, että ”sinustahan kasvoi kunnon tyttö kaikesta huolimatta!”
 - nainen, 31

On tärkeätä ymmärtää, että matalankaan kynnyksen yli ei ole helppo astua, jos lapsuuden painolasti selässä on raskas. Asian ymmärtäminen on tärkeätä, jotta osaamme asennoitua arvostavaan kohtaamiseen vertaisryhmässä. Avun piiriin hakeutuminen on merkittävä päätös hakijan elämässä. Hakija voi silti jäädä rannalle eri syistä: Hakijan voimavarat eivät ehkä riitä alkua pidemmälle, hakija ei mahdu mukaan toimintaan resurssisyistä tai toimintaa ei voidakaan toteuttaa hakijakadon vuoksi. On siksi erittäin tärkeätä yrittää luoda hakuprosessi sellaiseksi, että hakeminen itsessään voisi olla hakijalle hyödyllinen kokemus. Usein on myös mahdollista tarjota kaikille mukaan hakeneille tukea jossain toisessa muodossa.

Vertaisryhmä on joillekin ensimmäinen oman avun ja tuen hakemisen polulla, mutta läheskään kaikilla näin ei ole. Olemme kuitenkin olleet yllättyneitä siitä, että monella ryhmään hakeutuneella on taustalla jo useita eri kokemuksia avun hakemisesta lasisen lapsuuden aiheuttamiin ongelmiin. Useat ovat esimerkiksi terapiassa tai käyneet sellaisen läpi, jotkut ovat osallistuneet aiemminkin vertaistukiryhmiin kasvokkain. Tästä eritahtisuudesta olemme huomanneet koituvan hyötyä kaikille eri vaiheessa omalla polullaan oleville ryhmäläisille.