Kun keräsin sirpaleet itsestäni ehjäksi 

Kämppä oli tyhjä. Pieni tyttö huokaisi helpotuksesta kun tuli kotiin. Ei äitiä ainakaan hetkeen. Hän suuntasi varovaisin askelin kohti huonettaan, pientä turvapaikkaansa. Se mihin humala ja riitely eivät ulottuneet. Hän seisahtui vakavana huoneen ovella. Vaaleanpunainen prinsessahuntu sängyn yläpuolella oli sotkussa ja solmulla. Päiväpeitto rytyssä. Kaikki pehmolelut olivat pitkin lattiaa. Ja sängyn vieressä tyhjä viinapullo. Hänen turvapaikkansa oli särjetty. Pienen tytön silmiin kihosivat kipeät kyyneleet ja sydän tuntui pakahtuvan pieneksi palloksi. Hänellä ei ollut kotona enää yhtäkään nurkkaa, johon olisin voinut paeta rauhassa. 

Tuo tyttö olin minä, kuusivuotiaana. Reipas pieni tarhalainen, jonka tärkein tehtävä oli kerätä tyhjät pullot pussiin, kaljapullojen korkkeja hän keräili kuiva-ainekaapin alimmalle hyllylle. Joskus hän leikki niillä kun äiti ei ollut kotona. Pieni tyttö osasi sammuttaa stereot ja peitellä äidin sänkyyn keskellä yötä. Hän osasi salata, valehdella, hävetä hiljaa ja vakuutella muille, että kaikki oli hyvin. Pienen tytön tärkein tehtävä oli olla aina kotona. Koska jos hän olisi kotona, äiti ei ehkä alkaisi juoda. 

Minun tieni on ollut pitkä ja kivinen. Kasvoin puoliksi mummolassa, puoliksi äidin luona. Isä oli lähtenyt vankilaan istumaan kun olin kolme, tapettuaan jonkun puolitutun kännipäissään. Mummi ja ukki hakivat minut aina hoiviinsa, kun tiesivät että äiti joi. Aina he eivät tienneet, minähän halusin olla kotona, sillä uskoin vakaasti että äiti ei alkaisi juomaan, mikäli minä pysyisin kotona. Välillä oli kausia, jolloin äiti oli maailman paras äiti, hän leipoi, leikki kanssani, me kuunneltiin musiikkia ja leikittiin vesisotaa. Ja sitten oli ne yöt, jolloin äiti vain valvoi, kuunteli musiikkia. Kutsui vieraita miehiä kotiin, välillä he tappelivat, välillä vain joivat. Joka aamu minä siivosin, siirtelin huonekalut paikoilleen, keräsin pullot ja putsasin välillä verta seiniltä. 

Minä kasvoin reippaaksi, se oli minun selviytymiskeinoni. Lastensuojelusta käytiin katsomassa meitä, silloin leivottiin ja minä esittelin hevosjulisteitani. Jälkeenpäin ajatellen tajuan, millaista kulissia se on ollut. Kun pääsin ala-asteen viimeisille luokille, äidillä meni tosi lujaa. Välillä hän valvoi päiviä putkeen, otti pikavippejä, tilaili verhoja ja vaatteita, biletti, piirsi, maalasi ja nauroi paljon. Sen jälkeen tuli aina se vaihe, jolloin äiti vain makasi sängyssä viinapullon kanssa. Yritin tehdä äidille ruokaa, mutta hän ei suostunut syömään. Äidilläni oli kaksisuuntainen mielialahäiriö, jota ei koskaan saatu kuriin. 

Kun olin 15-vuotias, äiti joutui jälleen kerran sairaalaan, kuvio oli sinänsä tuttu, äiti oli hyvin usein sairaalassa riehuttuaan kännissä. Tämä kerta oli vain erilainen. Äiti ei ollut herännyt enää aamulla. Hän menehtyi kevät-talvella 2013. Elämältäni petti pohja. Ei ollut enää äitiä. Eikä ollut isää. Oli vain mummi ja ukki. 

14-vuotiaana minä löysin netistä Varjomaailman, minä löysin tämän kanavan, jossa minua kuunneltiin. Sain purkaa huoleni, kertoa omaa tarinaani ja oppia, etten ollut yksin. Muut tukivat minua ehdoitta, kuuntelivat suruni ja minä heidän surunsa. Varjomaailma oli minulle se vertaistuki, joka piti minut jaloillani. Jaoin omaa tarinaani siellä ennen ja jälkeen äidin kuoleman. Tämä oli ainut paikka, johon saatoin huoletta murheeni kirjoittaa. Nyt aikuisena, selvinneenä, ehjänä, haluan palata tänne kertomaan muille, miten kaikesta voi selvitä. Minä selvisin ja haluan auttaa sinuakin selviytymään. 

Minä olen nyt 19-vuotias nainen, jolla on oma koti, ihana elämä. Minulla on työpaikka, oma koira, hevonen, rakastava poikaystävä ja valmistun ensi vuonna ylioppilaaksi. Toki kannan vieläkin lapsuuden kipeitä muistoja mukanani, mutta ne eivät saa enää yliotetta. Ja minä haluan kertoa tämän kaikille muillekin, vanhempien juomisesta voi selvitä. Minä tiedän miltä se tuntuu ja haluan auttaa mahdollisimman paljon teitä nuoria, jotka ovat kokeneet saman. Haluan antaa omalla tarinallani edes pienen valonpilkahduksen siihen pimeään viinanhuuruiseen kotiin, jossa joku lapsi tai nuori istuu peläten omia vanhempiaan. 

  

Oniisan 

Kirjoittaja on vanhempien juomisesta selviytynyt nuori, joka osallistui Varjomaailman nettiryhmiin nimellä Oniisan. 

Julkaistu Varjomaailmassa 20.7.2017