Lahjoita
Tekstikoko Font size smaller Font size normal Font size bigger

27.06.2023 | Blogi

Siruja-blogi: Aurinko paistaa risukasaan

Lapsuudesta en paljoakaan muista. Ilmeisesti äiti ja isä joivat jo kauan ennen, kun kukaan meistä lapsista oli syntynyt. Kummallakin oli lapsuudessa omat vaikeutensa, isän isä oli alkoholisti ja äidin äiti tappoi itsensä äitimme ollessa vasta lapsi.

Boheemit ja taiteelliset vanhempamme perustivat elokuva-alan yrityksen, joka meni laman myötä konkurssiin. Lapsuuttamme varjosti köyhyys ja velat.

Isosiskon vauva-ajoilta on kuvia, joissa tuoreet vanhemmat viettävät joulua vauvansa kanssa. Kuvista näkyy selvästi vanhempiemme juopumus outoina ilmeinä ja sameina katseina.

Olen keskimmäinen, vähemmälle huomiolle jäänyt väliinputoaja. Lapsesta saakka olin masentunut ja alakuloinen, huonolla itsetunnolla varustettu, säikky ihmisriekale.

Äiti ja isä joivat ja joivat, kotona ja töissä, kunnes töitä ei enää ollut. Meillä ei käynyt ryyppyremmejä eivätkä vanhemmat käyneet baareissa. Olimme eristäytyneitä muista, ja perheen asiat olivat perheen asioita. Niistä ei sopinut puhua muille. Välillä oli selviä kausia, toisinaan vain toinen vanhemmista joi. Koskaan ei tiennyt, minkälainen tilanne kotona on vastassa. Jo lapsena alkoi katastrofaaliset mielikuvat vyöryä tajuntaan. Elämä oli ennalta-arvaamatonta ja kaoottista.

Fyysinen, henkinen, taloudellinen ja seksuaalinen väkivalta. Isä oli ajoittain erittäin julma äitiämme kohtaan ja me lapset jouduimme kuulemaan ja näkemään kaikenlaista.

Isämme oli mahtaileva ja ylimielinen, konservatiivinen ja toisaalta myös liberaali, ajoittain vahvasti uskonnollinen, parhaimmillaan huumorintajuinen ja lempeä. Ristiriidat hallitsivat isän persoonaa.

Äitimme oli kekseliäs ja luova, lempeä, hauska, heikompien puolustaja. Hän otti kaikki elämän riepottelemat siipiensä suojiin. Toisaalta hän oli uhriutuva, riippuvainen, katkera ja vihainen.

Olemme yhteistuumin sisarusteni kanssa tilanneet lastensuojelun kirjaukset koskien lapsuudenperhettämme. Näistä asiakirjoista on selvinnyt huostaanoton olleen erittäin lähellä. Meille olisi jossain vaiheessa ollut myös paikka turvakodissa varattuna. Emme koskaan lähteneet.

Sukulaiset yrittivät auttaa meitä perhehelvetissämme, kunnes vanhempamme onnistuivat säikäyttämään heidät tiehensä ja etäännyimme.

11-vuotiaana poltin ensimmäisen kerran tupakkaa.

12-vuotiaana join itseni ensimmäiseen humalaan.

13-vuotiaana löysin äidin kätköistä kannabista ja poltin sitä.

14-vuotiaana kaikki edellä mainitut päihteet olivat säännöllisesti osana elämääni.

Ollessani 15-vuotias, äitimme meni katkolle ja tätä seurasi pitkä, rauhallinen ja leppoisa ajanjakso. Äiti ja isä polttelivat tuolloin pelkästään pilveä ja mutustelivat seesteisinä hedelmiä televisiota katsellen.

16-vuotiaana tapahtui minun ja isän välinen fyysinen yhteenotto, tappelu, jonka seurauksena äiti vihdoin heitti isän pihalle. Isä jäi asumaan kotimme läheisyyteen, entiselle työhuoneelleen. Kyseessä oli pieni, keittiötön koppero, jossa isä asui lopulta lähes kymmenen vuotta.

17-vuotiaana muutin toiselle paikkakunnalle koulun asuntolaan ja päihteiden käyttö lisääntyi entisestään.

18-vuotiaana kotona käydessäni valittelin äidilleni juoneeni viime aikoina liikaa. Äidin ratkaisu oli antaa minulle evääksi asuntolaan omia lääkkeitään, antabusta ja rauhoittavia.

19-vuotiaana ammattikoulu jäi kesken. Olin liian ahdistunut, levoton, masentunut. En saanut otetta elämästä, ajelehdin päivästä toiseen vailla minkäänlaisia päämääriä tai kiinnostuksenkohteita, päihteiden käyttöä lukuun ottamatta.

Muutin paikkakunnilta toisille, eksyneenä ja juurettomana, koittaen löytää paikan, jossa olisi edes jotenkin hyvä olla.

21-vuotiaana käytin ensimmäisen kerran suonensisäisiä huumeita. Vuosien varrella olin näännyttänyt itseäni, ahminut ja oksentanut, koittanut kirjaimellisesti juosta pahan olon pois, viiltänyt, raapinut, repinyt, polttanut ja purrut ihoani, ajautunut miesten hyväksikäytettäväksi, mutta vihdoin olin löytänyt täydellisen aseen itseäni vastaan. Joitakin vuosia olinkin erittäin innostunut piikittämisestä. Näinä vuosina yritin kuitenkin myös epätoivoisesti saada tavallisesta elämästä kiinni. Aloitin ja lopetin aikuislukion muutamia kertoja, olin työharjoitteluissa ja palkkatöissä, mutta lopulta romahdin ja yritin itsemurhaa.

Toisen itsemurhayrityksen jälkeen päädyin suljetulle osastolle. Vietin siellä 2,5 viikkoa, ja tänä aikana jouduin vihdoin kohtaamaan sisälläni ammottavan tyhjiön, jota olin yrittänyt epätoivoisesti paeta ja harhauttaa lukuisin eri tavoin.

Puoli vuotta suljetun osaston jälkeen aloimme odottamaan puolisoni kanssa lasta. Lopetimme yhdessä päihteidenkäytön, nyt alkaisi uusi merkityksellinen elämä. Tämä oli yhteinen haaveemme ja olimme innoissamme.

Ollessani viimeisilläni raskaana, joutui äiti kallonmurtuman takia teho-osastolle. Näyttöä ei ollut riittävästi, tekijä tuomittiin ainoastaan perusmuotoisesta pahoinpitelystä. Samaan aikaan toisaalla, isä sairastui keuhkoahtaumatautiin ja maksakirroosiin.

Kun lapsemme syntyi, koin jollain tapaa itsekin syntyneeni uudestaan. Vihdoinkin minulla olisi paikka tässä maailmassa, jossa joku todella tarvitsee minua. Lapseni vauva-aikana tutustuin uuteen ystävään, joka houkutteli minut toipumisen tielle, addiktien vertaistukiryhmiin. Varmaa nimittäin on, etten KOSKAAN voisi antaa itselleni anteeksi, jos pilaisin lapseni elämän päihteidenkäytöllä.

Syksyllä 2022 osallistuin A-klinikkasäätiön järjestämään vertaistukiryhmään, joka oli suunnattu pienten lasten vanhemmille, joilla on itsellään ollut lasinen lapsuus. Tuntui tärkeältä tulla kohdatuksi traumataustaisena äitinä ja kuulla myös muiden kokemuksia.

Saman vuoden lopussa menehtyi ensin isä, maksakirroosiin. Tämä säikäytti äitimme, joka päätti hakeutua päihdekuntoutukseen. Olimme menossa siskon kanssa äidin luo juomaan leivoskahvit hoitoon lähdön kunniaksi ja toivottamaan onnea, kun äidin oli lähdettävä outojen oireiden takia sairaalaan. Sairaalassa todettiin maksakirroosi ja pahasti levinnyt vatsasyöpä. Äiti menehtyi 38 päivää isän jälkeen.

Onneksi kummatkin menehtyivät puhtaisiin peteihin, äiti saattohoitokodissa mustarastaan laulua kuunnellen, freesiankukka korvansa takana, lastensa ympäröimänä. Isä terveysaseman vuodeosastolle. Vuosien saatossa mitä kauheammat mielikuvat olivat pyörineet mielessäni, onneksi kummankin loppu oli kauniimpi ja puhtaampi, mitä olin pelännyt.

Läheiset välit siskoon ja veljeen, niistä olen kiitollinen. Olen kiitollinen ihanista ystävistä. Sukulaisiin viime aikoina lähentyneistä väleistä. Olen kiitollinen lapsuuden kesistä maatilalla, jossa elämä oli turvallista ja ennalta arvattavaa. Olen kiitollinen perheemme lemmikeistä, vaikeina aikoina niistä oli korvaamaton tuki ja turva. Ennen kaikkea, olen kiitollinen rakastavasta kumppanista ja ihanasta pienestä lapsestamme.

Kuukausi sitten valmistuin ammattiin, 29-vuotiaana.

ku-kissa