Stadilainen

Tätini oli luottoaikuisemme, kun äiti joi eikä isä jaksanut suojella.

Täti otti luokseen, vaikka hänellä oli oma perhe ja omiakin murheita. Otti luokseen, vaikka alkoholistiäitini on jokaisesta hoitokerrasta yhä katkera ja kateellinen.

En koskaan unohda tätini rakkautta ja halua auttaa, kannustaa meitä, luoda meille ihania elämyksiä. Hän ei ollut varakas, mutta jakoi vähästään.

Hän vei mökille, Lintsille, järkkäsi taksvärkit, kehui meitä ympäriinsä ja antoi meille sitä kannustusta ja rakkautta, mitä paitsi hän itsekin oli jäänyt. Äiti kosti sen hänelle aina humalaisin puheluin ja viestein, joskus myös suoran aggressiivisesti.

Toivon saavani auttaa tätiäni, kun hänestä tulee vanha. Olemme yhä läheisiä ja kerron hänelle usein, miten tärkeä hän minulle on. Hän valitsi nähdä meidän hädän ja auttoi.