en | sv | fi

Tehdään yhdessä lapsuusmuistoista parempia


Tehdään yhdessä lapsuusmuistoista parempia

header menu

Olet täällä



Olet täällä


Tuhkelo

suomi

Olin 4-vuotias kun äitini löi minua ensimmäisen kerran. Lohdutukseksi sain itse tehtyjä barbin vaatteita joululahjaksi. Lyöminen jatkui aina kun äiti oli ahdistunut. Äiti joi viikonloppuisin ja lomareissuilla. Hänellä oli paljon miehiä joiden kanssa seurusteli aina jokusen vuoden. Öisin heräsin heidän ääntelyihinsä kun he olivat intiimisti. Isä oli tuurijuoppo, joi viikon kaksi putkeen. Yhden kerran hän nolasi minut julkisesti serkkujeni ja muiden nähden. Hörisi jotain anteeksi antamisesta. Isä ja äiti olivat eronneet jo minun ollessa n. vuoden ja asuin mummon ja papan luona. Ilman heitä en tiedä missä olisin. He ovat olleet minulle kuin vanhemmat. Kun he olivat ulkomailla tai jossakin jäin äitini hoitoon ja silloin aina juotiin ja riehuttiin. Isän luona olin loma-aikoina.

En ole koskaan ymmärtänyt miksi äidille miehet ja juhliminen olivat minua tärkeämpiä tai miksi isäni ei huolehtinut minusta. Hän on kuulemma surrut ettei pystynyt olemaan minulle sellainen isä kuin olisi halunnut. Päällimmäisenä jäi vain kysymys enkö ollut arvokas tai rakas.

Nyt vanhempani ovat kuolleet, olen itse 29-vuotias. Äitini kuoli syöpään ja isäni samana vuotena alkoholin yliannostukseen. Molempia tarvitsin silloin ja kaipaan heitä vieläkin. En tiedä miksi, kai uskon että he olisivat ehkä muuttuneet. Äitini kanssa meillä oli jo aika hyvät välit, mutta monta selvittämätöntä asiaa jäi lapsuudestani. Isän kanssa olimme aina hyvissä väleissä, hän ei ollut minulle koskaan ilkeä toisin kuin äiti juodessaan.

Haavat ovat ja syvät. Miksi en saanut turvallista lapsuutta vanhemmiltani, miksi he vain jättivät minut isovanhempien huostaan. Mikseivät yrittäneet.
En varmasti pääse koskaan eroon hylätyn lapsen tuskasta ja kysymyksestä miksi.

Mummoni ja pappani olivat turvallisia. Tilanteissa joissa he eivät olleet paikalla hain turvaa pehmoleluista. Myöhemmin isäni ei enää juonut kun olin hänen luonaan. Ehkä hän ymmärsi kun kirjoitin hänelle kirjeen etten halua kutsua häntä isäkseni enää, koska hän voi jättää minut sillä tavoin. Tämän jälkeen isäni ja minun välit olivat mitä parhaimmat ja hän tuki minua. Kaikki loppui, kun mummoni eli isäni äiti kuoli ja isä alkoi juoda niin paljon, että oli katkoilla ja näki usein harhoja. Tätä jatkui n. pari vuotta kunnes hän kuoli.

Kun käyn lenkillä ja katson omakotitalojen valoja, haaveilen että saisin kävellä ovesta sisään ja olla lapsi jälleen. Kotona minua odottaisi perhe ja tekisimme ihan tavallisia arkisia asioita yhdessä.

Olisin saanut erilaisen lapsuuden ja nuoruuden. Itsetuntoni olisi kohdallaan ja olisin opiskellut heti ammattiin, joka oli unelmani nimittäin opettajan ammatti. Vanhempani olisivat tukeneet minua.

Omaa perhettä perustaessani he olisivat olleet tukenani ja saisin heiltä apua tarvittaessa. Lapsellani olisi toisetkin isovanhemmat.
Häissäni olisin kävellyt alttarille isäni kanssa, kuten aina suunnittelimme. Nyt hän ei tullut paikalle ja meinasin itse myöhästyä häistäni häntä odotellessani.
Tarinani on jo mennyttä aikaa ja olen itse jo aikuinen. Halusin kertoa tarinani koska niin moni ei valitettavasti ymmärrä kuinka paljon vanhempien jatkuva alkoholinkäyttö vaikuttaa lapsen koko tulevaan elämään. Itse sairastuin sosiaalisten tilanteiden pelkoon jo murrosiässä ja se on haitannut opiskelujani ja työssäkäymistä sekä ihmissuhteita.

Itsetuntoni on aina ollut huono ja se vaikuttaa ihan kaikkeen varsinkin ihmissuhteisiin ja siihen, että en ole uskaltanut koskaan koittaa omia siipiäni. Kaipaan aina turvaa ja en luota omiin kykyihini.

Kaikista pahinta on mielessä aina kummittelevat kysymykset miksi ja mitä jos asiat olisivat olleetkin toisin.

Tuhkelo

×