Eiju

Nimimerkki: ()

Olin turvaton. Minua usein pelotti. Ei niinkään, että minuun olisi kohdistunut välitöntä uhkaa, vaan se, että kohta ne kaatuu ja sit taas sattuu ja paikat menee rikki. Minua pelotti vanhempieni äänenkäytön koveneminen, riitely, riidan haastaminen ja naurun remakat, juopottelukaverien käytös. Harmitti kaikki ne lupaukset, joita minulle kännipäissään vanhemmat antoivat. Minä lapsena halusin uskoa niihin lupauksiin. Kerta toisensa jälkeen petyin. Minua harmitti se, että rahapulaa valiteltiin kaiken aikaa, ”ostetaan sitten ensi tilistä sulle jotain uutta”, mutta tilipäivänä rahat menivät viinaan ja kaljaan.

Minua pelotti olla paljon yksin kotona iltaisin. Pelkäsin pimeää, olla yksin ja pelkäsin, että vanhempani tulevat kotiin. Koin myös huonoa omaatuntoa ajatuksistani. Toivoin, että heille sattuisi jotain, ja sitten joku pelastaisi minut ja pääsisin turvaan.

Pari kertaa sain pienenä remmistä, mutta se loppui, kun rohkea hoitotätini otti asian äitini kanssa puheeksi.

Minua myös hävetti vanhempieni juominen. Isä ei ollut lähes koskaan ajokunnossa, kun olisin tarvinnut kyytiä jonnekin. Kavereillani ei ollut sellaista ja he eivät ymmärtäneet, miksi minä en koskaan saanut kyytiä minnekään. Jouduin menemään pyörällä pitkiäkin matkoja muiden mennessä vanhempiensa kyyditsemänä. Valehtelin ystävilleni usein, että haluan pyöräillä, en tarvitse kyytiä.

Minua hävetti myös se, että meillä oli aina keittiössä ja olohuoneessa tyhjiä pulloja. Vaikka kuinka siivosin, aina löytyi jostain pulloja ja sotkua ja sottaa.

Muistan olleeni 9v. kun vanhempani halusivat lähteä sunnuntai-iltapäivänä ravintolaan syömään. Tiesin, että kännäämiseksi se menee joka tapauksessa. Vaihtoehtona oli jäädä kotiin nälkään tai mennä mukaan häpeämään vanhempieni käytöstä. Menin mukaan, sillä jollain sairaalla tavalla koin myös olevani heistä vastuussa ja kuka heitä kotiin veisi, jos minä en. Ruuat syötiin ja pidemmän kaavan mukaan juotiin. Lähdin äidin kanssa kotiin isän jäädessä vielä yhdelle. Talutin äidin polkupyörää ja äitiä ja rukoilin hiljaa mielessäni, ettei ketään koulukaveria tulisi vastaan. Äiti alkoi oksennella matkalla päälleen ja pientareille ja viimein päästiin kotiin. Putsasin jotenkuten äidin vaatteet ja peittelin sohvalle nukkumaan ja aloin odotella isää kotiin. Isää ei kuulunut illalla, ei yöksi eikä vielä maanantainakaan. Krapulainen äitini vain itki ja syytteli minua, kuinka olin jättänyt isän sinne ravintolaan. Tiistai-iltana tuli isä kotiin pahalta haisevana, silmä mustana, rystyset verillä ja laivayhtiön muovikassi kädessä ja toi tobleronea ja kiliseviä terveisiä Tukholmasta. Joku kaveri oli tullut isää kotimatkalla vastaan ja ehdottanut lähtemään mukaansa ruotsin laivalle. Koska idea oli ollut sillä hetkellä kovin hyvä, ei tullut mieleen kotiin ilmoittaa. Sillä aikaa äiti oli soittanut sairaalat ja poliisin putkatkin jo läpi. Huoli minulla oli ollut kova, mutta samalla myös harmitti, että isä oli tullut takaisin. Olin ihan varma, että jos isä ei olisi tullutkaan takaisin, niin äiti olisi lopettanut juomisen ja me olisimme alkaneet elää tavallista hyvää arkielämää. Tämä oli vain yksi tuhansista hetkistä ja tarinoista minun lapsuudestani.

Katkera olen vanhemmilleni. En ole nykyään paljoakaan heidän kanssaan vapaaehtoisesti tekemisissä. Velvollisuudentunteesta kylläkin viikottain. He ovat jo vanhoja ja kaljottelevat edelleen, mutta ehkä maltillisemmin, kun väkevät ovat jääneet pois iän tuomien vaivojen lääkitysten vuoksi. Rahaa annan heille vieläkin joskus. Useimmiten mieluummin maksan jonkun heidän laskunsa tai käyn apteekissa tai ruokakaupassa hakemassa ruokaa heille.

Olen nyt 35v. ja solmuja on jäänyt hirmuisesti purkamatta ja olen mm. tosi yliherkkä humalaisille miehille. Olen myös kovin herkkä ottamaan syyt kaikesta epäonnistumisesta (esim. työssäni) niskoilleni. Oma mieheni ei juo läsnäollessani kuin korkeintaan yhden tai kaksi saunaolutta ja toisinaan juhlahetkinä ruuan kanssa viiniä. Hän tietää menneisyyteni mörköni eikä halua pahoittaa mieltäni. Lapsemme (10 ja 11v.) eivät ole koskaan nähneet meitä humalassa, mutta haluan heille näyttää, että aikuiset voivat sen yhden siiderin tai lasin viiniä ottaa humaltumatta, ja että oikein käytettynä ne ovat nautintoaineita.

Olen jutellut heidän kanssaan mummin ja taatan alkoholin käytöstä ja he ymmärtävät sen olevan sairaus heillä ja että moinen käyttäytyminen on epänormaalia. Toivoisin, ettei kenenkään lapsen tarvitsisi kotonaan nähdä humalaisia eikä tarvitsisi pelätä sitä muutosta, mikä juopuvassa ihmisessä tapahtuu.

Toivoisin myös, että kenenkään aikuisena ei tarvitsisi kantaa sitä painavaa möhkälettä sisällään, jonka vanhempien juominen on sinne kasvattanut. Joskus kun katson omia lapsuuteni kuvia, minulle tulee niin kamalan kova tarve pelastaa se kuvan pieni viaton tyttö, jota kukaan ei pelastanut. Vieläkin se pieni tyttö elää minussa ja huutaa hyväksyntää, huolenpitoa ja rakkautta. Yksi suurista peloistani on vieläkin se, että en kelpaa läheisilleni sellaisena kuin olen. Helposti unohdan omat toiveeni ja haluni, kunhan läheiseni ovat tyytyväisiä ja kelpaisin heille. Vanhempieni alkoholismi on myös tavallaan minunkin sairauteni. Olen sairastunut vaikeaan depressioon, joka on tavallaan hoidettu, mutta joka aika-ajoin meinaa uusiutua.

Odotan, että saan saattaa heidät, jo vanhenneet ihmiset, viimeisen kerran perille. Sitten en olisi enää tytär, jonka on oltava vanhempi vanhemmilleen. Uskon ehjäytymiseni ja paranemiseni alkavan vasta silloin…

A-klinikkasäätiö
Lasinen lapsuus
Ratamestarinkatu 7 A (sijainti)
00520 Helsinki
[email protected]

SEURAA