Lehmityttö

Nimimerkki: ()

Olen nyt 23-vuotias. Ahdistun aina, kun meille joku tuo lahjaksi mitä tahansa alkoholia. Ahdistun jo jos isäni ei soita minulle päivittäin kun tiedän silloin, että hän on retkahtanut juomaan. Isäni on maanviljelijä. Ei olisi varaa juoda, mutta kun juominen karkaa, se karkaa viikoksi. Pienenä jouduin myös lypsämään ja vahtimaan isääni ennen kuin lähdin aamulla kouluun, jotta lehmät tulisi lypsettyä. Välillä en ehtinyt käymään suihkussa ennen ja minua haukuttiin koulussa tottakai, koska haisin lehmälle.

Yksittäisiä tapauksia en juurikaan muista, mutta jokainen juhlapyhä (uusivuosi, juhannus, vappu…jne) kun minun on pitänyt pitää hauskaa kavereiden kanssa, on isäni päättänytkin vetää kännit ja itse joudun olemaan vesiselvä ja mennä aamulla lypsylle. Eipä siinä paljon kiinnostakkaan olla muiden seurassa kun mieli vajoaa synkkyyksiin ja ahdistaa. Mummoni joka oli lotta ja maailman sisukkain ihminen asui meillä siihen asti, kun oli 14 -vuotias, kunnes hän kuoli. Mummon kuolema oli minulle suuri menetys ja ahdistuin enemmän

Itse teen kahta työtä ja autan maatilallamme lisäksi. Aina, kun isäni on kännissä hän haukkuu minut täysin mitättömäksi. Itken usein sen jälkeen jossain piilossa, ettei isäni nää kuinka sanat satuttaa. Äitini joi aina iltaisin ja kun oli tarpeeksi kännissä, hän meni nukkumaan. En saanut äidiltäni juurikaan huomiota, kun komensi minut pois häiritsemästä hänen tissutteluaan. Olen ollut koko ikäni yksinäinen ja ahdistunut, mutta se on tehnyt minusta vahvan.

Kavereita minulla ei juurikaan ollut, koska ainoat ihmiset johon luotin pettivät luottamuksen minuun. Minulla oli yksi ainut kaveri kehen luotin, kehen olen luottanut koko ikäni. Vuonna 2012 vuoden lopussa ystävyytemme päättyi ja se jätti minuun pysyvän ahdistuksen. Ei ole ketään kenelle soittaa enää. Kuulen surullisen kappaleen radiosta, minua alkaa itkettää. En kuitenkaan itke, koska itku ei auta. Mummo aina sanoi ”Ei se poraamisesta parane” ja käski pysyä lujana. Tein pienen typerän virheen ja ystäväni ei voinut antaa minulle anteeksi, vaikka annoin hänelle anteeksi monta kertaa sen, että hän unohti olemassaoloni kokonaan.

Henkireikäni on työnteko (lehmien kanssa työskentely) ja oma mieheni. Olen oppinut elämään ahdistuksen kanssa ja nyt tajuan, ettei juominen ole minun vikani. Ei sodassakaan miehet voineet valittaa, se on tehtävä mitä on tehtävä. Minun tehtäväni on kestää elämää tälläisenä, ehkä jonain päivänä olen onnellinen. Ehkä jonain päivänä teflonkuoreni pettää, mutta siihen asti on vain jaksettava.

Haluan korostaa, että meillä ei ole koskaan lehmät voineet huonosti. Minulle on pääasia, että eläimet voi hyvin, mä pärjään kyllä…

Olisin toivonut, että oltaisiin perheen kesken tehty yhdessä töitä. Oltaisiin voitu yhdessä käydä lomalla, ilman pelkoa, että ryyppääminen alkaa taas. Olisin kiertänyt maailmaa ja ollut yökylässä kavereilla. Voisin vapaasti lähteä etelänmatkalle ilman pelkoa, että isäni juo ja lehmiä ei hoideta kunnolla. Häpeän eteenkin isääni. Miksi se on tuollainen idiootti? 

A-klinikkasäätiö
Lasinen lapsuus
Ratamestarinkatu 7 A (sijainti)
00520 Helsinki
[email protected]

SEURAA