Näkymätön

Nimimerkki: ()

Olen tänään jo aikuinen, mutta lapsena kasvoin perheessä missä isä saattoi minä viikonpäivänä tahansa tulla töistä kotiin humalassa. Kotiin ei koskaan voinut viedä kavereita ja äiti odotti joka ilta rauhattomana. Muistan aina sen odotuksen ja huolen ja sitten kovan huudon, musiikin soiton kovalla pitkin yötä, tappelut, naapuriin suojaan juoksun lumihangessa. Keskellä viikkoakin kun näin kävi niin aamulla oli sitten vaikea herätä kouluun ja se menikin sitten huonosti. Kenellekään ei saanut kertoa mitään varsinkaan koulussa. Myöhemmin äitini alkoi käydä ulkona, ja lähti ennen kuin isä tuli kotiin, olin sitten yksin kotona humalaisen ja väkivaltaisen isän kanssa, jolloin piilouduin koko illaksi vaatehuoneeseen ja yritin olla pois tieltä kunnes hän sammui.

Kerran juoksin ystäväperheen luo ja kerroin asiasta ja jäin sinne yöksi. Seuraavana päivänä äidit puhuivat keskenään ja minun syytettiin valehdelleen. Sain kotona selkääni.
Isäni oli selvinpäin ollessaan aina hermostunut ja pinna kireällä. Löi helposti ja huusi. Koko elämäni pyöri hänen ja myöhemmin myös äitini alkoholinkäytön ympärillä siihen asti kunnes muutin pois kotoa.

Kaikkein pahimmalta tuntuu tänään se kuinka muut aikuiset ympärillä käänsivät selkänsä. Poliisit jotka kävivät useaan otteeseen kysyivät isän nenän edessä haluanko tehdä rikosilmoituksen. En tietenkään uskaltanut sanoa että halusin. Sukulaiset ja naapurit jotka tiesivät mitä tapahtuu eivät koskaan puuttuneet tai kyselleet miten meillä lapsilla menee. Koulussa eivät voineet kuvitellakaan että jotain olisi pielessä vaan syyttivät huonoista numeroista ja käytöksestä. Minua pidettiin koulussa tyhmänä, vaikka sittemmin valmistuin jopa yliopistosta.

Olen nyt hyvissä väleissä vanhempieni kanssa jotka juovat vain ajoittain, eivätkä silloinkaan enää paljoa, sillä ovat niin vanhoja. Mutta haluan antaa omille lapsilleni hyvän esikuvan jotta joskus sitten huolehtivat minusta. En kuitenkaan aio auttaa vanhempiani. Sinä päivänä kun eivät enää pysty huolehtimaan itsestään saavat mennä vanhainkotiin ja voimme siellä käydä heitä sitten katsomassa – emme auttamassa. En halua kostaa, mutta en vain tunne heitä kohtaan sellaisia tunteita mitkä saisivat minut haluamaan auttaa. Kärsin luultavasti suuresta stressistä koko lapsuuteni ajan sillä muutettuani pois kotoa vieläpä ulkomaille tunsin ensimmäisen kerran itseni rauhalliseksi ja vapaaksi. Muistan elävästi sen ihanan tunteen kun ei tarvinnut enää elää pelossa.

Luulen että vanhempani eivät ole koskaan ymmärtäneet miltä meistä lapsista tuntui. He eivät luultavasti edes muista kaikkea mitä tapahtui heidän ollessa humalassa. Jos joskus otan asian esille he vähättelevät sitä ja kääntävät kaiken omaksi tai jonkun muun syyksi. Tämä tunteiden ja pelon kieltäminen on kaikkein pahinta.