Saara

Nimimerkki: ()

Isän juominen on tehnyt minusta epävarman. Isä aloitti juomisen kun olin teini-ikäinen. Rakastan äitiäni, mutta olen jostain syystä aina ollut isin tyttö. Isille puhuminen on tuntunut helpommalta, sillä olemme jotenkin samanlaisia. Teini-ikä ei ollut helppoa aikaa, minua kiusattiin koulussa ja silloin olisin tarvinnut isääni enemmän kuin koskaan. Isäni oli paikalla, muttei kuitenkaan läsnä. Isäni ei humalapäissään koskaan huutanut tai lyönyt. Humalatilan tunnisti vain poikkeavina lupauksina, itseinhoa huokuvina puheina ja lopulta puheen sammalluksena ja sammumisena. Harmitti etten ollut läheisempi äitini kanssa, sillä teini-iässä en enää osannut lähentyä ja tuntui, että jäin ilman aikuista, jolle puhua. Tämä ei ole äitini vika, sillä hän yritti, mutta olimme liian eri maailmoista ja en vain osannut puhua hänelle.

Huoli oli usein suuri kun isä lähti autolla humalapäissään ajamaan. Eräänä juhannuksena etsimme veljeni kanssa isän autoa ympäri kaupunkia, jotta olisimme voineet estää matkan jatkumista. Jatkuva epävarmuus, vihan tunne ja huoli vuorottelivat ja en lopulta tiennyt mitä vihata. En osannut vihata isääni, en pystynyt. Kaipasin vain. Eräänä jouluna pieni, juuri kävelemään oppinut serkkutyttöni oli kylässä ja isäni oli niin humalassa, että huojui puolelta toiselle. Minua hävetti. Yhtäkkiä isäni ollessa kaatumassa serkkutyttöni päälle ja en voinut muuta kuin työntää isää toisaalle. Isä kaatui tämän vuoksi taaksepäin ja löi päänsä pahasti oven karmiin. En osaa kuvailla sitä tunnetta, joka minussa velloi. Syyllisyys isän satuttaessa itsensä, vaihtoehtojen puute, viha kai?

En olisi halunnut satuttaa minulle niin rakasta ihmistä, mutta tein niin. Tämän jälkeen kirjoitin isälleni kirjeen. Ilmaisin kirjeessä etten toivonut muuta syntymäpäivälahjaa kuin sen, että juominen loppuisi. Isä lopetti juomisen ja aloitti käymään AA-kokouksissa. Kerrankin tuli tunne, että kaikki kääntyy vielä oikeinpäin. Jotenkin sain jopa lisää itsevarmuutta. Tätä kesti kolme kuukautta ja sen jälkeen syntymäpäivälahjani lakkasi olemasta. Uskoni tosin jatkoi olemassaoloaan vielä pitkään isän lopettaessa juomisen vielä kymmeniä kertoja uudestaan, aina vain ratketakseen yhdestä kaljatölkistä uuteen putkeen. ”Juon vain tämän yhden” oli se taikasana, jolla lapset ja vaimo hiljennettiin.

Vaikka kyllähän me se tiedettiin, ettei se koskaan jäänyt yhteen. Isä ei sitä vain tiennyt.

Olen nyt aikuinen. Vanhempani ovat eronneet hiljattain ja isäni juo yhä. Isäni vihaa avoimesti itseään ja itkee menetetyn rakkauden perään. Yritän olla läsnä. Kertoa, että vaikka äiti ei ole enää rinnalla niin minä olen. Minä en riitä. En kai koskaan riittänyt. Yksikään kyyneleeni, vetoomukseni tai sanani ei ole riittänyt.

Ei kai se minusta kiinni koskaan ollutkaan.