Vaio

Nimimerkki: ()

Lapsi vaistoaa hyvin herkästi, kun se tuttu aikuinen ei enää olekaan oma itsensä. Lapsi ei tiedä mitä humala on eikä hän välttämättä tiedä, että tuo käytös johtuu siitä, että aikuinen on juonut jotain tiettyä ainetta, mutta käytös poikkeaa normaalista ja olo on turvaton. Humalassa ihmiset alkavat puhua kovaa ja epäselvästi, kävely on kompastelevaa eivätkä he enää huomaa lapsia. Kun tämä käytös toistuu, lapsi alkaa muistaa, ettei häntä silloin huomattu, ja muuttuu näkymättömäksi. Hänestä tuntuu, ettei hän ole vanhemmilleen tärkeä ja, että hänen pitää pärjätä yksin.

Vanhempani erosivat, kun olin kuuden vanha ja äidin alkoholinkäyttö repesi käsistä pikku hiljaa sen jälkeen. Pakopaikka minulle oli käydä isän tai isoäitini luona viikonloppuisin. Kukaan ei oikein ymmärtänyt millaista minulla oli kotona enkä minä siitä varsinaisesti osannut puhua, koska ei minulta kysytty. Ehkä jopa ajattelin, että sellaista sen kuuluu olla, kosken tiennyt muunlaisesta. Minä olin aina huonotuulinen palatessani kotiin näiden viikonloppujen jälkeen. Näin taas millaista se oli ja tiedostin, etten halunnut olla siellä. Äiti yritti kieltää minua lähtemästä, koska huomasi minun aina suuttuvan (tosin suuttumisen syytä hän ei tajunnut). Hän yritti lahjoa minua, että hankitaan koira. Hän pisti minut valehtelemaan ja hän sepitti itse tarinoita senkin edestä. Siinä vaiheessa, kun koulusta alettiin kysellä ja minun isäni alkoi ehdotella, että muuttaisin hänen luokseen, äiti sai jotenkin itseään niskasta kiinni. Ne olivat niitä hetkiä, kun me muutettiin. Olen muuttanut elämäni aikana yli 20 kertaa ja olen iältäni alle 30-vuotias.

Sukulaiset luulivat, että kaikki on ihan ok, koska äiti ”pystyi käymään töissä”. Todellisuudessahan hän oli migreenin vuoksi poissa joka viikko ainakin päivän ajan. Eniten minua auttoi itseeni sulkeutuminen, koska muitakaan vaihtoehtoja ei ollut. Äidin miesystävä, joka oli alkoholisti hänkin, ei pitänyt minusta laisinkaan ja ennen kaikkea hänen mielestään minun piti pysyä poissa silmistä mahdollisimman paljon. Minun huoneeni sijoitettiinkin sitten talon toiseen kerrokseen ja sinne toiseen päähän taloa. Jouduin aamulla kouluun herätessäni kävelemään läpi kylmän ullakon, portaikon ja eteisen asuintiloihin päästäkseni vessaan. En edes nähnyt heitä aamuisin ellen käynyt heidän makuuhuoneensa puolella jotain sanomassa, joten kukaan ei tiennyt, että meninkö minä kouluun vai en. En syönyt aamupalaa, koskei meillä ollut mitään syötävää. En liioin syönyt mitään tullessani kotiin, koskei ollut mitään syötävää. Söin päivän ainoan aterian kaiken kaikkiaan koulussa. Alipainoni oli sekin yksi syy siihen, että koulussa huolestuttiin. Minulla ei ollut ystäviä koulussa eikä minulla ollut harrastuksia. Minun piti vain olla hiljaa huoneessani.

En halua haaveilla. Tulen ihan mielettömän surulliseksi vähäisimmästäkään ajatuksesta, että asiat olisivat voineet olla toisin. Äitini on nyt kuollut. Tapahtuneesta on kulunut reilu neljä vuotta eikä hän ollut kuollessaan edes kuuttakymmentä. En saa hänen kuolemaansa ja poismenoaan käsiteltyä. En vain pysty hyväksymään sitä, että hän imi kaikista muista energian ja hyvän ja jätti tämän tuskan ja vihan jälkeensä. Viha on edelleen päällimmäisin tunne. Surua tunnen alkoholismin vuoksi ja oman menetetyn lapsuuteni ja nuoruuteni vuoksi. Se, että äiti oli alkoholisti ja se, että hän on poissa tunkee mieleeni päivittäin jonkin asian kautta. En saa sitä tuskaa pois, koskei minulla ole mahdollisuutta sanoa hänelle, miten pahalta se kaikki on tuntunut. Ja minulle sanotaan, että minun pitäisi vain unohtaa. Tunnen pelkoa myös siitä, etten osaa itse olla äiti, kun sen aika joskus tulee.

En tiedä millainen on normaali huolehtiva vanhempi, joka antaa rakkautta ja rajoja. Olen kyllä miettinyt millaista elämäni olisi, jos olisin erossa päätynyt isälleni tai, jos minut olisi huostaanotettu, jos joku olisi herännyt tarpeeksi. Se on kuitenkin jäänyt yleisen pohdinnan, ei haaveilun tasolle.