Näin sen koen: Vanhemmuuden suuntaa etsimässä

Minun lapsuuttani, nuoruuttani, aikuisuuttani, parisuhdettani ja vanhemmuuttani leimaa lapsuudenkotini liiallinen ja jatkuva alkoholinkäyttö. Lasisen lapsuuden varjo on ollut synkimmillään esikoiseni odotusaikana ja syntymän jälkeen. Aikana, jolloin itse pohdin millainen äiti minusta mahtaa tulla. Aikana, jolloin minun olisi pitänyt huolehtia omasta jaksamisestani. Sen sijaan huolehdin omien vanhempieni lisääntyneestä juomisesta ja riitelystä. Olin naivisti kuvitellut, että ensimmäisen lapsenlapsen syntymä muuttaisi jotain ja että tuoreet isovanhemmat ryhdistäytyisivät saatuaan uutta sisältöä elämäänsä. Kun näin ei käynytkään, oli koko vanhemmuuden alku suurta pettymystä.

Päätin keskittyä omaan perheeseeni ja tehdä siitä täydellisen. Helposti saavutettava tavoite näin jälkikäteen ajatellen! Kun ainoa kokemus perhe-elämästä on alkoholin vääristämä, on yllättävän vaikeaa keksiä itse uusia toimivampia toimintamalleja. Tiesin kyllä tasan tarkkaan, minkälainen vanhempi en halunnut olla. Muuta en sitten tiennytkään.

Lapsuudenkodissani pysyteltiin lähinnä neljän seinän sisällä, korkeintaan lähdettiin mökille viettämään vapaa-aikaa samoilla metodeilla kuin kotona. Tästä tavasta olen joutunut tietoisesti opettelemaan pois, sillä pienen lapsen kanssa ne seinät kaatuvat aika pian päälle, jos kotoa ei ymmärrä poistua säännöllisesti. Silti huomaaan edelleen, että useimmiten jäisin mieluummin kotiin, jos on suunnitteilla joku meno lasten kanssa. Jopa pelkkä ajatus omalle kotipihalle menemisestä lasten kanssa on vastenmielinen, ulkoilu on todellista pakkopullaa.

Suhtautumiseni riitelyyn on ristiriitaista. Toisaalta yritän välttää sitä viimeiseen asti ja annan lapsille helposti periksi, koska en kestä lapsen itkua. Toisaalta huomaan kaipaavani välillä kunnon ilmaapuhdistavaa raivarihuutoa, koska se on ainoa oppimani riitelymuoto.

Omien vanhempieni ainoa rentoutumiskeino oli juominen ja tupakanpoltto. Kyllä meillä katsottiin myös televisiota ja luettiin, mutta oheistoimintona oli aina viinilasillinen ja savuke. Tai muutama. Nyt, kahden pienen lapsen äitinä, ymmärrän rentoutumisen tärkeyden. Olen joutunut itse etsimään ja kokeilemaan juuri minulle sopivia rentoutumismuotoja. Ja niitä löydettyäni joutunut tosissani opettelemaan tervettä itsekkyyttä. Äidilläkin voi olla harrastus, vaikka kaksi! Eikä äidin tarvitse nököttää kaikkia iltoja kotona ollakseen hyvä vanhempi.

Vanhemmuus alkoholiongelmaisten isovanhempien kanssa oli kuluttavaa ja sangen yksinäistä. Otti koville, kun vihdoin ymmärsin alkoholin menevän kaiken edelle. Koville otti myös päätös, etten enää vienyt lapsia mummon luokse. Nyt molemmat vanhempani ovat jo kuolleet. Se tuntuu kuin uudelta lehdeltä elämässäni, vapauttavalta ja surulliselta. On vihdoin tilaa ja energiaa opetella omannäköistä vanhemmuutta ja elämää.

Kirjoittaja on Lasinen lapsuus -ryhmän käynyt kokemusasiantuntija